Kiitos osaajille ja tekijöille.

En halua aivan aluksi kiittää, enkä vain aivan lopuksikaan. Tänään saa päätöksen yksi elämäni mahtavimmista, stressaavimmista ja mielenkiintoisimmista ajanjaksoista. Ehdokkuus eduskuntavaaleissa on hieno kokemus, mutta erityisen onnistuneen, loputtomaan kiitollisuuteen asti, siitä tekevät ne ihmiset, jotka ovat mahdollistaneet kampanjan onnistuneen toteuttamisen ja loppuunsaattamisen.

Tämä on kampanja on rakentunut puhtaasti lähelläni olevien ihmisten kekseliäisyyteen ja osaamiseen. En olisi pystynyt toteuttamaan suurinta osaa kampanjasta näillä resursseilla, jos ympärilläni ei olisi ihmisiä, jotka tekevät talkootyönä sitä, mikä normaalisti maksaa maltaita.

Ensinnäkin kampanjan visuaalinen ilme rakennettiin yhteistyössä todellisten osaajien kanssa. Kiitos Pasi Heiskaselle uskomattoman nettisivujen ilmeen luomisesta, joka lopulta määritteli pitkälti koko kampanjaa. Kiitokset myös siitä, että jaksoit kuunnella loputtomia ideoitani ja muutosehdotuksiani ja toteuttaa niistä suurimman osan.

Lari Heikkilän kyky ottaa valokuvia, joissa ehdokas ei näytä vahanaamaiselta puupökkelöltä, on uskomaton.

Toni Pynttäriä pitää kiittää kampanjahetkien ikuistamisessa, niin kampanjan avajaisissa kuin viimesyksyisellä Vantaan maratonillakin.

Kunnon kampanja lähtee käyntiin rytinällä. Niin tämäkin. Rytinässä edesauttoivat merkittävästi Meiju Suvas ja Mika Pyhämäki.

Politiikkani sisällöt eivät olisi rakentuneet yhtä kokonaisiksi ilman niitä kiivaita väittelyitä, ideointia, erilaisia näkökulmia sekä ystävieni poliittista osaamista. Kiitos siis Sini Korpinen ja Tuomas Viljamaa. Myös siitä, että olitte loppukirissä käytettävissä vuorokauden ympäri.

Kampanja tarvitsee myös niitä, jotka todella osaavat tehdä käsillään. Ympäri Uuttamaata ei olisi näyttäviä tienvarsimainoksia ilman Markku Liimataista ja Sauli Nokelaista. Näiden poikien ammattitaitoon kannattaa luottaa myös rakennusasioissa. Samalla kiitos koko tiimille, joka yön tunteina laittoi ylös ja korjasi pitkin matkaa tienvarsimainontaa.

Kampanja-auto toi tienvarsimainonnan lisäksi melkoisen näkyvyyden. Kiitos Pekka Eerolalle sekä auton lahjoittamisesta käyttöön että sen ajoittaisesta fiksaamisesta.

Sosiaalinen media on tullut isoksi osaksi vaalikampanjointia. Loviisa Laukkonen on ei vain paras stalkkeri, vaan paras mahdollinen online fighter ikinä. Jos Loviisa on kampanjan datajaana, ei huonommaksi jää myöskään virallinen datajari ja tilastohirmu Tuomas Fantti Tiihonen. Kiitos molemmille kaikesta, myös siitä, että hyväksytte, etten mä aina tajua.

Moni ei ole uskonut, että ammattimaista jälkeä saa ystävän työnä. Ei varmasti monelta muulta onnistuisikaan, mutta lahjakkaat ystävät ovat arvokas asia. Kiitos Tommi Ojalalle uskomattomista vaalivideoista. Niitä on katsottu paljon, eikä moni vieläkään usko, että ne tehtiin talkoovoimin.

Myös videon biisin perään on kyselty. Sen teki kampanjan musiikkimies Sampo Puukko. Ilman Sampon musiikillista osaamista loppusilaus olisi jäänyt tekemättä.

Tässä kampanjassa jaettiin 98 500 esitettä, tuhansia käyntikortteja, kortsuja, kahvia ja lottoa. Ja ne kaikki jaettiin jalan postiluukkuihin tai annettiin kädestä käteen. Tämä on uskomaton määrä jalat hapoilla ja postiluukut silmissä vilisten. Projektin selkärankana toimivat väsymätön porukka, joka ei paljon uneen perään kysellyt: Sini-Tuuli Mäkinen, Satu Tuomikorpi, Sara Eskola, Teemu Räty, Sara Eskola, Janne Koivunen, Heidi Partanen , Jonne Kunnas, Jenni Mendez ja Henna Virtanen.

Suuri kiitos myös Vellu Keskipoikela, Irene Lähdemäki, Janne Leppänen, Mia Salmivuo, Marianne Sipilä, Päivi Järvinen, Edward Breitenstein, Sami Haavisto, Maarit Airaksinen, Suvi Nieminen, Marketta Ruutiainen, Jarkko Nissinen, Toni Pynttäri, Minttu-Maria Mäkinen, Tuomas Hietanen, Sampo Puukko ja Jyrki Selenius uskomattomasta määrästä luukutettuja esitteitä.

Tällä ehdokkaalla ruotsinkieli kyllä taittuu ja se on ollut osa elämää jo lapsuudesta, mutta ilman ”ihan oikeaa ruotsia” puhuvia Sara Eskolaa ja Jan Sipilää olisi ruotsinkielisen esitteen teksti voinut jäädä tylsäksi kapulakieleksi.

Viimeisimmäksi eivät jää ne vähäisimmät, vaan ihmiset, jotka olivat mukana alusta loppuun, joka käänteessä. Kampanjapäälliköt Reeta Hirvonen ja Petri Huttunen: on hienoa, että olette olemassa. Välillä otettiin yhteen, välillä oltiin eri mieltä, mutta suurimmaksi osaksi tämä on ollut yhteistä onnistumisen tunnetta. Teidän ansionne tässä kaikessa ovat olleet valtavat.

Ja niin. Mintulle kiitos kaikesta. Ihan kaikesta.

Suuri kiitos kuuluu myös kaikille tsemppaajille, vaalikassaa kartuttaneille, palautetta antaneille (niin hyvää kuin pahaakin) sekä puolestapuhujille ja sananlevittäjille. Ilman suositteluja ja niitä, jotka vievät viestiä eteenpäin  ei ehdokas tule tunnetuksi. Valtava kiitos kaikille niin pientä kuin suurtakin vetoapua antaneille, joita en tässä erikseen mainitse.

Nyt jännitetään vaalitulosta. Minä olen kuitenkin voittanut melkoisesti jo nyt, koska ovat tehneet töitä puolestani.

Viime päivinä on kohistu Suomen kuntakentästä ja siitä, kuinka monta kuntaa on tarpeeksi. Pääministeri Kiviniemi käski googlettaa, onko oppositiojohtaja Urpilainen sanonut kannattavansa kuntien määrän supistamista sataan. Ja Urpilainen vastasi, etteivät demarit ole koskaan näin linjanneet, vaikka hän itse onkin (ja tämä lausunto löytyy tosiaan sieltä Googlesta).

Hedelmätöntä juupas-eipäs –väittelyä on rasittavaa seurata. Tärkeämpää kuin keskustelu kuntien tarkasta määrästä, on keskustella siitä, onko nykyinen kuntarakenteemme kestämätön vai ei? Minun mielestäni se on.

Vuoden 2011 alussa kuntia on 336, joista kaupunkeja 108. Ongelma ei niinkään ole kuntien määrä, vaan se yksinkertainen tosiasia, että pieneksi silputussa kuntarakenteessa emme pysty tuottamaan tarpeeksi tehokkaasti niitä palveluja, joita asukkaat tarvitsevat.

Tulevaisuus ei kuntien osalta näytä helpolta. Väestön ikääntyminen kasvattaa palveluiden tarvetta samalla, kun heikko tuottavuuskehitys maalaa piruja jo ennestään tiukan kuntatalouden seinälle. Kuntien määrää pitäisi siis merkittävästi vähentää, jotta kuntarajat seuraisivat mahdollisimman hyvin luonnollisten työssäkäynti- palvelualueiden rajoja. Turhaan byrokratiaan ei pidä haaskata resursseja.

Pääkaupunkiseudun kaksi tärkeintä tulevaisuuden kysymystä on, minkälaiset kunnat mahdollistavat kustannustehokkaimman palveluntuotannon ja minkälainen alueen kehittäminen luo parhaat puitteet uusien yritysten syntymiselle?

Metropolista vetoapua koko Suomeen

Pääkaupunkiseudun kaupunkien yhdistämisestä on väitelty viime kuukausina ahkerasti ja Vantaa jäädytti jo omalta osaltaan kuntaliitosselvityksen. Minun näkemykseni tästä aiheesta lienee jo blogiani aiemmin lukeneille selvä. Kannatan kuntaliitoselvitystä ja uskon, että yhtenäinen metropoli toimisi vetoapuna koko Suomelle. Keinotekoiset kuntarajat eivät estä minua näkemästä metropolin mahdollisuuksia.

Keskustelu metropolista jää junnaamaan useimmiten uhkien maalailuun. Harvemmin pysähdytään aidosti keskustelemaan mahdollisuuksista ja visioimaan yhteistä tulevaisuutta. Nyt keskitymme budjettilukujen vertailun lomassa huutelemaan itsenäisen Vantaan, Helsingin, Espoon ja Kauniaisten perään. Mutta syntyykö uutta, jos ei uskalla ajatella laatikon ulkopuolelta?

Millaisia mahdollisuuksia metropoli meille toisi? Nopeasti summattuna tulee mieleen esimerkiksi yhtenäisemmät liikenneratkaisut, toimivampi palvelurakenne ja vähenevä byrokratia. Tärkein pidemmän aikavälin mahdollisuus lienee kuitenkin alueen kilpailukyvyn ja kansainvälisyyden kasvu, josta pääsisi hyötymään koko Suomi.

Muutos on aina pelottava asia ja sisältää aina riskejä. Kristallipalloa ei ole kenelläkään, ei edes kuntaliitoksen selvityksen tekijöillä. Meillä on kasa uhkia ja mahdollisuuksia, joiden pohjalta voi ryhtyä rakentamaan jotain tai vaihtoehtoisesti pysähtyä paikalleen.

Vantaalaisilta kuntapäättäjiltä loppui rohkeus kuntaliitoksen selvittämiseen jo alkumetreillä, vaikka kuntalaisista suuri osa on liitoksen kannalla. Tarvitsemme seuraavaan hallitusohjelmaan kirjauksen pääkaupunkiseudun optimaalisen kunta- ja palvelurakenteen selvittämisestä sekä ”tiekartan” siihen pääsemisestä. Tämän jälkeen pallo olisi  kunnilla itsellään.

Suomalaisessa yhteiskunnassa perheiden tukeminen vauvasta vaariin on aina ollut kunnia-asia. Lapsilisät ja niiden vaikutus toimeentulotuen määrään aiheutti keskustelua aiemmin tänä vuonna mielestäni juuri siksi, että perhe on meille suomalaisille keskeinen yksikkö. Lapsiperheistä huolehtiminen on meille tärkeää, löytyipä itseltä jälkikasvua tai ei.

Esimerkiksi Ranskassa perheiden hyvinvointiin on satsattu meille uudella tavalla. Perheille ja harrastamiseen on varattu viikoittain oikeasti aikaa myös arkipäivien lomasta – keskiviikkoisin ei esimerkiksi ole koulua, ja vanhemmat voivat tehdä lyhennettyä työpäivää. Lasten lukumäärä on otettu huomioon myös verotuksessa, ja se toimii eräänlaisena lapsilisänä. Erityisesti minua kiehtoo se, että perheitä kannustetaan hankkimaan lapsia veroporkkanoin. Perheenlisäyksellä on siis väliä siinä, millainen summa perheelle jää viivan alle kulutusta varten.

Matti Vanhasen esittämää perheen kollektiivista veroprosenttia en kannata. Yhteisen veroprosentin laskeminen koko perheelle voi luoda pahimmassa tapauksessa uuden kannustinloukun vähemmän tienaavalle tai kotona olevalle vanhemmalle.

Perheenlisäyksestä verovähennyksiä

On selvää, että työn tekemisen on aina oltava kannattavaa. Tällä hetkellä perheellisen ongelma voi olla se, että erilaiset maksukyvyn mukaan kasvavat menot, kuten päivähoitomaksut, syövät hyödyn töihin menemisestä.

Käytännössä malli toimisi siten, että verovähennyksiä voisivat tässä tapauksessa saada kaikki ne, joilla on papereissaan huollettavia lapsia. Vähennystä saisi tietyn määrän per huollettava lapsi. Lisäksi yksinhuoltajien verovähennysmäärä voisi olla hieman korkeampi kuin yhteishuoltajien, sillä yksinhuoltajan taloudellinen taakka on suurempi. Näin ihminen ei perheensä kasvaessa jäisi kiinni kannustinloukkuun, vaan yhteiskunta kannustaisi ahkeruuteen.

Toki ansaitsemansa arvo pitää antaa myös niille vanhemmille, jotka hoitavat lapsensa kotona. Yhteiskuntamme on kuitenkin riippuvainen monen vanhemman, vaikkapa sairaanhoitajan, opettajan tai palomiehen, ammattitaitoisesta työpanoksesta. Suomi voi hyvin, kun maassamme on töitä, mutta me voimme vielä paremmin, kun jokainen tekee sitä, mitä parhaiten osaa.

Tällä järjestelmällä ei ole tarkoitus viedä tukea pois niiltä perheiltä, joissa toinen tai molemmat vanhemmat kärsivät työttömyydestä. Näitä perheitä varten tulee tietenkin olla nykyisen kaltainen lapsilisäjärjestelmä.

Täytyy myös muistaa, ettei tällaisella mallilla saa sulkea yrittäjiä pois lapsilisän piiristä. Mahdollinen ratkaisu olisi ulottaa vähennys myös pääomatuloihin, jolloin vähennys tehtäisiin ansio- ja pääomatuloista niiden keskinäisen suhteen mukaisesti.

Peräänkuulutan ensisijaisesti uusia tapoja tehdä työnteostakin kannattavampaa – ”lapsellisten” kun kannattaa oikeasti mennä töihin, kun siihen verotuksella kannustetaan.

Tarkoitus ei ole imaista vanhempia työelämään pois lasten luota, vaan mahdollistaa perheelliselle kevyemmän verotuksen avulla työn ja perheen yhdistäminen. Ja vielä siten, että taskuun jää enemmän rahaa, jolla voit satsata perheen hyvinvointiin.

Näillä ajatuksilla on tarkoitus herättää keskustelua perhepolitiikan tulevaisuudesta. Suomi on pieni maa, jossa tarvitaan niin ammattitaitoisia osaajia kuin jälkikasvuakin. Miten me yhdistämme nämä tarpeet?

Vaalirahoitus: tämän hetken tilanne

Viimeaikoina on ymmärrettävästi kohistu ehdokkaiden vaalirahoituksesta. Koska avoimuus näissä asioissa kannattaa, avaan oman rahoitukseni jo ennen vaalipäivää täällä blogissani. Vielä virallista vaalirahailmoitustani ei löydy osoitteesta www.puoluerahoitus.fi, koska vielä viime päivinä suunnitelmat ovat muuttuneet ja pieniä lahjoituksia on tulee loppumetreille asti.

Pääosin vaalibudjettini koostuu omista rahoista. Olen saanut, kuten muutkin alle 30-vuotiaat ehdokkaat, Kokoomuksen Nuorten Liitolta avustusta kampanjaani. Tämän lisäksi kannatusyhdistykseni Hyvää Rabonaa ry. on saanut pieniä lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä. Nämä lahjoitukset ovat olleet muutamasta kympistä muutamaan sataan euroon.

Kirjoittelin vaalibudjettini auki lähes samalla tavalla kuin se julkaistaan puoluerahoitus.fi -sivuilla. Korostan, että summat tarkentuvat vielä varsinaisessa ilmoituksessa. Viimeiselläkin viikolla voi tapahtua muutoksia suuntaan tai toiseen.

Vaalikampanjan rahoitus yhteensä 16985,3

Rahoitus sisältää omia varoja yhteensä 6984,3
Rahoitus sisältää yksityishenkilöiltä saatua tukea yhteensä 1200 euroa
Rahoitus sisältää yrityksiltä saatua tukea yhteensä 1300 euroa

Rahoitus sisältää puolueyhdistyksiltä saatua tukea 6000 euroa
- Kokoomuksen Nuorten Liitto 5000 euroa
- Uudenmaan Kokoomusnuoret ry. 1000 euroa

Muuna kuin rahana annettu tuki 1501 euroa (Tommi Ojala: vaalivideot)

Vaalikampanjan kulut yhteensä 16985,3

Sanoma, ilmaisjakelu- ja aikakauslehdet 4 948,92 euroa
Tietoverkot 1376 euroa
Muut viestintävälineet 1842,92 euroa
Ulkomainonta 1968 euroa
Vaalilehtien, esitteiden ja muu painettu materiaali 2844,46 euroa
Vaalitilaisuudet 1254 euroa
Muut kulut 1250 euroa
Vaalivideot 1501 euroa

Tutkintotehtaista luovuuden kehdoiksi

Korkeakoulujen ei pitäisi olla tutkintotehtaita, joiden tehtävänä ottaa yhtenä vuonna ihmisiä sisään ja sylkeä heidät muutaman vuoden päästä paperit kourassa ulos. Parhaimmillaan koulut voivat toimia uuden kasvun kiihdyttiminä ja työllisyyden edistäjinä. Tähän niitä pitää myös rahoituksella ohjata.

Niin yhteisen kuin henkilökohtaisenkin kakun kasvattaminen tulevaisuudessa tapahtuu työn ja yrittäjyyden kautta. Tästä huolimatta korkeakouluilla ei ole todellista motiivia kiinnostua heiltä valmistuneiden työllistymisestä, eikä valmistuneita yrittäjyys (tai siihen kouluttautuminen) liiemmin näytä kiinnostavan. Yrittäjyyttä tukevat opinnot koskevat vain harvoja ja valittuja. Tähän on viimein tultava muutos.

Suomen tulevaisuus nojaa suomalaisten innovaatioiden ja yritysten syntymiseen.  Korkeakouluissa on oltava sopivat puitteet luovuudelle ja opiskelijoita tulee kannustaa hyvien ideoidensa kaupallistamiseen.

Onneksi sentään opiskelijat itse ovat ymmärtäneet työllistämisen merkityksen ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet. Ainakin suurissa yliopistokaupungeissa, kuten Helsingissä, Turussa ja Tampereella on syntynyt opiskelijoiden toimesta yrittäjyysyhteisöjä (entrepreneurship society), joiden tehtävänä on, paitsi houkutella opiskelijoita yrittäjyyden ihmeellisen maailman pariin, myös tuoda erilaisia ideoita yhteen erilaisten toimijoiden luokse ja tukea yritystoimintaansa aloittelevia opiskelijoita. Parhaimmillaan tämä johtaa uusiin menestystarinoihin, jotka työllistävät suomalaisia osaajia.

Lisäksi on tärkeää, että perinteisten asetelmien – kuten ajatus kauppatieteilijöistä yrittäjinä ja humanisteista työttöminä tai tutkijoina – ravistelu aloitetaan sieltä, missä tulevaisuuden tekijät kouluttautuvat. Suomella on vain voitettavaa siinä, että yhteiskuntatieteilijät ja muotoilijat löytävät toisensa. Uskon, että näin voimme kääntää esimerkiksi ikärakenteemme voitoksi, kun monialainen yhteistyö synnyttää uusia sosiaalisia innovaatioita, joiden kaupallistamismahdollisuudet ovat rajattomat!

Yrittäjän menestyminen on yhteistä

Olen myös pohtinut paljon sitä, miksi yrittäjyys on niin suuri kirosana Suomessa. Koemme, että yrittäjän menestyminen on muilta pois, vaikka käytännössä koko Suomen hyvinvointi nojaa kasvavaan yrittäjyyteen ja työhön. Rahanahneiden kapitalistien sijaan yrittäjät ovat monesti pienituloisia puurtajia, jotka haluavat olla oman itsensä herroja tai tehdä töitä juuri itselleen mielenkiintoisen ja tärkeän asian puolesta.

Kateuden kyllästämä vihamielinen ilmapiiri ei kannusta ketään ottamaan riskiä ja kokeilemaan omia siipiään. Jotta luovuudelle, rohkeudelle ja ennakkoluulottomalle yrittämiselle olisi tilaa, on meidän ymmärrettävä, ettei yhden onnistuminen ole muilta pois vaan nimenomaan muille lisää. Jokainen kasvava yritys tuo meille verotuloja ja luo työpaikkoja – uusista tuotteista ja palveluista puhumattakaan.

Tarvitsemme asennekasvatusta, ja ennen kaikkea kasvulle ja innovaatioille myönteisen ilmapiirin. Mikä olisi sen parempi parempi paikka aloittaa, kuin korkeakoulumme? Rahoitusperusteet kuntoon, oikeaa asennetta kehiin ja sallitaan taas onnistuminen Suomessa. Siitä voi matka kohti paremminvointivaltiota alkaa.