Tämä on kampanja on rakentunut puhtaasti lähelläni olevien ihmisten kekseliäisyyteen ja osaamiseen. En olisi pystynyt toteuttamaan suurinta osaa kampanjasta näillä resursseilla, jos ympärilläni ei olisi ihmisiä, jotka tekevät talkootyönä sitä, mikä normaalisti maksaa maltaita.

Ensinnäkin kampanjan visuaalinen ilme rakennettiin yhteistyössä todellisten osaajien kanssa. Kiitos Pasi Heiskaselle uskomattoman nettisivujen ilmeen luomisesta, joka lopulta määritteli pitkälti koko kampanjaa. Kiitokset myös siitä, että jaksoit kuunnella loputtomia ideoitani ja muutosehdotuksiani ja toteuttaa niistä suurimman osan.

Lari Heikkilän kyky ottaa valokuvia, joissa ehdokas ei näytä vahanaamaiselta puupökkelöltä, on uskomaton.

Toni Pynttäriä pitää kiittää kampanjahetkien ikuistamisessa, niin kampanjan avajaisissa kuin viimesyksyisellä Vantaan maratonillakin.

Kunnon kampanja lähtee käyntiin rytinällä. Niin tämäkin. Rytinässä edesauttoivat merkittävästi Meiju Suvas ja Mika Pyhämäki.

Politiikkani sisällöt eivät olisi rakentuneet yhtä kokonaisiksi ilman niitä kiivaita väittelyitä, ideointia, erilaisia näkökulmia sekä ystävieni poliittista osaamista. Kiitos siis Sini Korpinen ja Tuomas Viljamaa. Myös siitä, että olitte loppukirissä käytettävissä vuorokauden ympäri.

Kampanja tarvitsee myös niitä, jotka todella osaavat tehdä käsillään. Ympäri Uuttamaata ei olisi näyttäviä tienvarsimainoksia ilman Markku Liimataista ja Sauli Nokelaista. Näiden poikien ammattitaitoon kannattaa luottaa myös rakennusasioissa. Samalla kiitos koko tiimille, joka yön tunteina laittoi ylös ja korjasi pitkin matkaa tienvarsimainontaa.

Kampanja-auto toi tienvarsimainonnan lisäksi melkoisen näkyvyyden. Kiitos Pekka Eerolalle sekä auton lahjoittamisesta käyttöön että sen ajoittaisesta fiksaamisesta.

Sosiaalinen media on tullut isoksi osaksi vaalikampanjointia. Loviisa Laukkonen on ei vain paras stalkkeri, vaan paras mahdollinen online fighter ikinä. Jos Loviisa on kampanjan datajaana, ei huonommaksi jää myöskään virallinen datajari ja tilastohirmu Tuomas Fantti Tiihonen. Kiitos molemmille kaikesta, myös siitä, että hyväksytte, etten mä aina tajua.

Moni ei ole uskonut, että ammattimaista jälkeä saa ystävän työnä. Ei varmasti monelta muulta onnistuisikaan, mutta lahjakkaat ystävät ovat arvokas asia. Kiitos Tommi Ojalalle uskomattomista vaalivideoista. Niitä on katsottu paljon, eikä moni vieläkään usko, että ne tehtiin talkoovoimin.

Myös videon biisin perään on kyselty. Sen teki kampanjan musiikkimies Sampo Puukko. Ilman Sampon musiikillista osaamista loppusilaus olisi jäänyt tekemättä.

Tässä kampanjassa jaettiin 98 500 esitettä, tuhansia käyntikortteja, kortsuja, kahvia ja lottoa. Ja ne kaikki jaettiin jalan postiluukkuihin tai annettiin kädestä käteen. Tämä on uskomaton määrä jalat hapoilla ja postiluukut silmissä vilisten. Projektin selkärankana toimivat väsymätön porukka, joka ei paljon uneen perään kysellyt: Sini-Tuuli Mäkinen, Satu Tuomikorpi, Sara Eskola, Teemu Räty, Sara Eskola, Janne Koivunen, Heidi Partanen , Jonne Kunnas, Jenni Mendez ja Henna Virtanen.

Suuri kiitos myös Vellu Keskipoikela, Irene Lähdemäki, Janne Leppänen, Mia Salmivuo, Marianne Sipilä, Päivi Järvinen, Edward Breitenstein, Sami Haavisto, Maarit Airaksinen, Suvi Nieminen, Marketta Ruutiainen, Jarkko Nissinen, Toni Pynttäri, Minttu-Maria Mäkinen, Tuomas Hietanen, Sampo Puukko ja Jyrki Selenius uskomattomasta määrästä luukutettuja esitteitä.

Tällä ehdokkaalla ruotsinkieli kyllä taittuu ja se on ollut osa elämää jo lapsuudesta, mutta ilman ”ihan oikeaa ruotsia” puhuvia Sara Eskolaa ja Jan Sipilää olisi ruotsinkielisen esitteen teksti voinut jäädä tylsäksi kapulakieleksi.

Viimeisimmäksi eivät jää ne vähäisimmät, vaan ihmiset, jotka olivat mukana alusta loppuun, joka käänteessä. Kampanjapäälliköt Reeta Hirvonen ja Petri Huttunen: on hienoa, että olette olemassa. Välillä otettiin yhteen, välillä oltiin eri mieltä, mutta suurimmaksi osaksi tämä on ollut yhteistä onnistumisen tunnetta. Teidän ansionne tässä kaikessa ovat olleet valtavat.

Ja niin. Mintulle kiitos kaikesta. Ihan kaikesta.

Suuri kiitos kuuluu myös kaikille tsemppaajille, vaalikassaa kartuttaneille, palautetta antaneille (niin hyvää kuin pahaakin) sekä puolestapuhujille ja sananlevittäjille. Ilman suositteluja ja niitä, jotka vievät viestiä eteenpäin  ei ehdokas tule tunnetuksi. Valtava kiitos kaikille niin pientä kuin suurtakin vetoapua antaneille, joita en tässä erikseen mainitse.

Nyt jännitetään vaalitulosta. Minä olen kuitenkin voittanut melkoisesti jo nyt, koska ovat tehneet töitä puolestani.

Hedelmätöntä juupas-eipäs –väittelyä on rasittavaa seurata. Tärkeämpää kuin keskustelu kuntien tarkasta määrästä, on keskustella siitä, onko nykyinen kuntarakenteemme kestämätön vai ei? Minun mielestäni se on.

Vuoden 2011 alussa kuntia on 336, joista kaupunkeja 108. Ongelma ei niinkään ole kuntien määrä, vaan se yksinkertainen tosiasia, että pieneksi silputussa kuntarakenteessa emme pysty tuottamaan tarpeeksi tehokkaasti niitä palveluja, joita asukkaat tarvitsevat.

Tulevaisuus ei kuntien osalta näytä helpolta. Väestön ikääntyminen kasvattaa palveluiden tarvetta samalla, kun heikko tuottavuuskehitys maalaa piruja jo ennestään tiukan kuntatalouden seinälle. Kuntien määrää pitäisi siis merkittävästi vähentää, jotta kuntarajat seuraisivat mahdollisimman hyvin luonnollisten työssäkäynti- palvelualueiden rajoja. Turhaan byrokratiaan ei pidä haaskata resursseja.

Pääkaupunkiseudun kaksi tärkeintä tulevaisuuden kysymystä on, minkälaiset kunnat mahdollistavat kustannustehokkaimman palveluntuotannon ja minkälainen alueen kehittäminen luo parhaat puitteet uusien yritysten syntymiselle?

Metropolista vetoapua koko Suomeen

Pääkaupunkiseudun kaupunkien yhdistämisestä on väitelty viime kuukausina ahkerasti ja Vantaa jäädytti jo omalta osaltaan kuntaliitosselvityksen. Minun näkemykseni tästä aiheesta lienee jo blogiani aiemmin lukeneille selvä. Kannatan kuntaliitoselvitystä ja uskon, että yhtenäinen metropoli toimisi vetoapuna koko Suomelle. Keinotekoiset kuntarajat eivät estä minua näkemästä metropolin mahdollisuuksia.

Keskustelu metropolista jää junnaamaan useimmiten uhkien maalailuun. Harvemmin pysähdytään aidosti keskustelemaan mahdollisuuksista ja visioimaan yhteistä tulevaisuutta. Nyt keskitymme budjettilukujen vertailun lomassa huutelemaan itsenäisen Vantaan, Helsingin, Espoon ja Kauniaisten perään. Mutta syntyykö uutta, jos ei uskalla ajatella laatikon ulkopuolelta?

Millaisia mahdollisuuksia metropoli meille toisi? Nopeasti summattuna tulee mieleen esimerkiksi yhtenäisemmät liikenneratkaisut, toimivampi palvelurakenne ja vähenevä byrokratia. Tärkein pidemmän aikavälin mahdollisuus lienee kuitenkin alueen kilpailukyvyn ja kansainvälisyyden kasvu, josta pääsisi hyötymään koko Suomi.

Muutos on aina pelottava asia ja sisältää aina riskejä. Kristallipalloa ei ole kenelläkään, ei edes kuntaliitoksen selvityksen tekijöillä. Meillä on kasa uhkia ja mahdollisuuksia, joiden pohjalta voi ryhtyä rakentamaan jotain tai vaihtoehtoisesti pysähtyä paikalleen.

Vantaalaisilta kuntapäättäjiltä loppui rohkeus kuntaliitoksen selvittämiseen jo alkumetreillä, vaikka kuntalaisista suuri osa on liitoksen kannalla. Tarvitsemme seuraavaan hallitusohjelmaan kirjauksen pääkaupunkiseudun optimaalisen kunta- ja palvelurakenteen selvittämisestä sekä ”tiekartan” siihen pääsemisestä. Tämän jälkeen pallo olisi  kunnilla itsellään.

Esimerkiksi Ranskassa perheiden hyvinvointiin on satsattu meille uudella tavalla. Perheille ja harrastamiseen on varattu viikoittain oikeasti aikaa myös arkipäivien lomasta – keskiviikkoisin ei esimerkiksi ole koulua, ja vanhemmat voivat tehdä lyhennettyä työpäivää. Lasten lukumäärä on otettu huomioon myös verotuksessa, ja se toimii eräänlaisena lapsilisänä. Erityisesti minua kiehtoo se, että perheitä kannustetaan hankkimaan lapsia veroporkkanoin. Perheenlisäyksellä on siis väliä siinä, millainen summa perheelle jää viivan alle kulutusta varten.

Matti Vanhasen esittämää perheen kollektiivista veroprosenttia en kannata. Yhteisen veroprosentin laskeminen koko perheelle voi luoda pahimmassa tapauksessa uuden kannustinloukun vähemmän tienaavalle tai kotona olevalle vanhemmalle.

Perheenlisäyksestä verovähennyksiä

On selvää, että työn tekemisen on aina oltava kannattavaa. Tällä hetkellä perheellisen ongelma voi olla se, että erilaiset maksukyvyn mukaan kasvavat menot, kuten päivähoitomaksut, syövät hyödyn töihin menemisestä.

Käytännössä malli toimisi siten, että verovähennyksiä voisivat tässä tapauksessa saada kaikki ne, joilla on papereissaan huollettavia lapsia. Vähennystä saisi tietyn määrän per huollettava lapsi. Lisäksi yksinhuoltajien verovähennysmäärä voisi olla hieman korkeampi kuin yhteishuoltajien, sillä yksinhuoltajan taloudellinen taakka on suurempi. Näin ihminen ei perheensä kasvaessa jäisi kiinni kannustinloukkuun, vaan yhteiskunta kannustaisi ahkeruuteen.

Toki ansaitsemansa arvo pitää antaa myös niille vanhemmille, jotka hoitavat lapsensa kotona. Yhteiskuntamme on kuitenkin riippuvainen monen vanhemman, vaikkapa sairaanhoitajan, opettajan tai palomiehen, ammattitaitoisesta työpanoksesta. Suomi voi hyvin, kun maassamme on töitä, mutta me voimme vielä paremmin, kun jokainen tekee sitä, mitä parhaiten osaa.

Tällä järjestelmällä ei ole tarkoitus viedä tukea pois niiltä perheiltä, joissa toinen tai molemmat vanhemmat kärsivät työttömyydestä. Näitä perheitä varten tulee tietenkin olla nykyisen kaltainen lapsilisäjärjestelmä.

Täytyy myös muistaa, ettei tällaisella mallilla saa sulkea yrittäjiä pois lapsilisän piiristä. Mahdollinen ratkaisu olisi ulottaa vähennys myös pääomatuloihin, jolloin vähennys tehtäisiin ansio- ja pääomatuloista niiden keskinäisen suhteen mukaisesti.

Peräänkuulutan ensisijaisesti uusia tapoja tehdä työnteostakin kannattavampaa – ”lapsellisten” kun kannattaa oikeasti mennä töihin, kun siihen verotuksella kannustetaan.

Tarkoitus ei ole imaista vanhempia työelämään pois lasten luota, vaan mahdollistaa perheelliselle kevyemmän verotuksen avulla työn ja perheen yhdistäminen. Ja vielä siten, että taskuun jää enemmän rahaa, jolla voit satsata perheen hyvinvointiin.

Näillä ajatuksilla on tarkoitus herättää keskustelua perhepolitiikan tulevaisuudesta. Suomi on pieni maa, jossa tarvitaan niin ammattitaitoisia osaajia kuin jälkikasvuakin. Miten me yhdistämme nämä tarpeet?

Pääosin vaalibudjettini koostuu omista rahoista. Olen saanut, kuten muutkin alle 30-vuotiaat ehdokkaat, Kokoomuksen Nuorten Liitolta avustusta kampanjaani. Tämän lisäksi kannatusyhdistykseni Hyvää Rabonaa ry. on saanut pieniä lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä. Nämä lahjoitukset ovat olleet muutamasta kympistä muutamaan sataan euroon.

Kirjoittelin vaalibudjettini auki lähes samalla tavalla kuin se julkaistaan puoluerahoitus.fi -sivuilla. Korostan, että summat tarkentuvat vielä varsinaisessa ilmoituksessa. Viimeiselläkin viikolla voi tapahtua muutoksia suuntaan tai toiseen.

Vaalikampanjan rahoitus yhteensä 16985,3

Rahoitus sisältää omia varoja yhteensä 6984,3
Rahoitus sisältää yksityishenkilöiltä saatua tukea yhteensä 1200 euroa
Rahoitus sisältää yrityksiltä saatua tukea yhteensä 1300 euroa

Rahoitus sisältää puolueyhdistyksiltä saatua tukea 6000 euroa
- Kokoomuksen Nuorten Liitto 5000 euroa
- Uudenmaan Kokoomusnuoret ry. 1000 euroa

Muuna kuin rahana annettu tuki 1501 euroa (Tommi Ojala: vaalivideot)

Vaalikampanjan kulut yhteensä 16985,3

Sanoma, ilmaisjakelu- ja aikakauslehdet 4 948,92 euroa
Tietoverkot 1376 euroa
Muut viestintävälineet 1842,92 euroa
Ulkomainonta 1968 euroa
Vaalilehtien, esitteiden ja muu painettu materiaali 2844,46 euroa
Vaalitilaisuudet 1254 euroa
Muut kulut 1250 euroa
Vaalivideot 1501 euroa

Korkeakoulujen ei pitäisi olla tutkintotehtaita, joiden tehtävänä ottaa yhtenä vuonna ihmisiä sisään ja sylkeä heidät muutaman vuoden päästä paperit kourassa ulos. Parhaimmillaan koulut voivat toimia uuden kasvun kiihdyttiminä ja työllisyyden edistäjinä. Tähän niitä pitää myös rahoituksella ohjata.

Niin yhteisen kuin henkilökohtaisenkin kakun kasvattaminen tulevaisuudessa tapahtuu työn ja yrittäjyyden kautta. Tästä huolimatta korkeakouluilla ei ole todellista motiivia kiinnostua heiltä valmistuneiden työllistymisestä, eikä valmistuneita yrittäjyys (tai siihen kouluttautuminen) liiemmin näytä kiinnostavan. Yrittäjyyttä tukevat opinnot koskevat vain harvoja ja valittuja. Tähän on viimein tultava muutos.

Suomen tulevaisuus nojaa suomalaisten innovaatioiden ja yritysten syntymiseen.  Korkeakouluissa on oltava sopivat puitteet luovuudelle ja opiskelijoita tulee kannustaa hyvien ideoidensa kaupallistamiseen.

Onneksi sentään opiskelijat itse ovat ymmärtäneet työllistämisen merkityksen ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet. Ainakin suurissa yliopistokaupungeissa, kuten Helsingissä, Turussa ja Tampereella on syntynyt opiskelijoiden toimesta yrittäjyysyhteisöjä (entrepreneurship society), joiden tehtävänä on, paitsi houkutella opiskelijoita yrittäjyyden ihmeellisen maailman pariin, myös tuoda erilaisia ideoita yhteen erilaisten toimijoiden luokse ja tukea yritystoimintaansa aloittelevia opiskelijoita. Parhaimmillaan tämä johtaa uusiin menestystarinoihin, jotka työllistävät suomalaisia osaajia.

Lisäksi on tärkeää, että perinteisten asetelmien – kuten ajatus kauppatieteilijöistä yrittäjinä ja humanisteista työttöminä tai tutkijoina – ravistelu aloitetaan sieltä, missä tulevaisuuden tekijät kouluttautuvat. Suomella on vain voitettavaa siinä, että yhteiskuntatieteilijät ja muotoilijat löytävät toisensa. Uskon, että näin voimme kääntää esimerkiksi ikärakenteemme voitoksi, kun monialainen yhteistyö synnyttää uusia sosiaalisia innovaatioita, joiden kaupallistamismahdollisuudet ovat rajattomat!

Yrittäjän menestyminen on yhteistä

Olen myös pohtinut paljon sitä, miksi yrittäjyys on niin suuri kirosana Suomessa. Koemme, että yrittäjän menestyminen on muilta pois, vaikka käytännössä koko Suomen hyvinvointi nojaa kasvavaan yrittäjyyteen ja työhön. Rahanahneiden kapitalistien sijaan yrittäjät ovat monesti pienituloisia puurtajia, jotka haluavat olla oman itsensä herroja tai tehdä töitä juuri itselleen mielenkiintoisen ja tärkeän asian puolesta.

Kateuden kyllästämä vihamielinen ilmapiiri ei kannusta ketään ottamaan riskiä ja kokeilemaan omia siipiään. Jotta luovuudelle, rohkeudelle ja ennakkoluulottomalle yrittämiselle olisi tilaa, on meidän ymmärrettävä, ettei yhden onnistuminen ole muilta pois vaan nimenomaan muille lisää. Jokainen kasvava yritys tuo meille verotuloja ja luo työpaikkoja – uusista tuotteista ja palveluista puhumattakaan.

Tarvitsemme asennekasvatusta, ja ennen kaikkea kasvulle ja innovaatioille myönteisen ilmapiirin. Mikä olisi sen parempi parempi paikka aloittaa, kuin korkeakoulumme? Rahoitusperusteet kuntoon, oikeaa asennetta kehiin ja sallitaan taas onnistuminen Suomessa. Siitä voi matka kohti paremminvointivaltiota alkaa.

Totuus kuitenkin on, että Suomi tarvitsee sivareita sekä rauhan että kriisin aikana. Siviilipalvelusmiehet tekevät yhteiskunnassamme paljon hyviä töitä ja moni koulu olisikin aika tiukoilla ilman sivareiden apua. Eivätkä kriisin sattuessa kaikki voi olla rintamalla kiinni, vaikka tilanne olisi kuinka paha.

Olisiko vihdoin aika pohtia, mitä hyötyä siviilipalvelus voisi tarjota sen suorittavalle ja sitä kautta myös koko yhteiskunnalle?

Armeijassa on perinteisesti voinut suorittaa erilaisia siviilielämässäkin hyödyttäviä lupia, kuten metsästysluvan, ajokortin, tulityökortin tai vaikkapa räjähdeluvat. Miksei siviilipalveluksessa voi suorittaa vaikkapa ensiapu- , kuljetus- tai järjestyksenvalvojan lupia? Siviilipalvelusmiehillemme voisi kouluttaa esimerkiksi elintarvikkeiden jakoa, väestön ja ympäristön suojaamista sekä pelastustehtävien hoitoa kriisien varalle.

Entä miten on johtajakoulutuksen laita? Jos Suomi joutuu joskus aseelliseen konfliktiin, tarvitsemme ihmisiä, jotka pystyvät johtamaan, organisoimaan ja toteuttamaan kotirintaman väestönsuojelullisia tehtäviä, kun ampumataitoisille on suurempi tarve rintamalla.

Reservin upseerina voin todeta, että Haminan koulutuksesta ja siellä opituista asioista on ollut hyötyä niin intissä kuin siviilissäkin. Usein RUK:n johtamista kritisoivatkin eniten juuri he, jotka eivät sitä ole koskaan käyneet. Soisin mielelläni vastaavaa johtajakoulutusta ainakin osalle siviilipalvelusmiehistämme.

Ei se pituus vaan se sisältö

Mielestäni siviilipalveluksen pituuden tulisi olla yhtenäinen varusmieskoulutuksen kanssa. 6, 9 ja 12 kuukautta ja palveluksen pituus riippuisi koulutettavista tehtävistä ja niistä saaduista taidoista. Esimerkiksi kuljetustehtäviin erikoistuva sivari selviää varmasti kuuden kuukauden koulutuksella, kun taas ensiapuun erikoistuva siviilipalvelusmies on järkevää sijoittaa palvelukseen 12 kuukaudeksi. Kannustavan pidemmästä siviilipalvelusajasta tekisi se, että pidemmän ajan palveluksesta saisi paremman hyödyn – tietenkin korkeamman päivärahan, mutta myös laajemman työkokemuksen vaativammista tehtävistä sekä tulevaisuuden kannalta hyödylliset kurssit.

Lisäksi on syytä muistaa, että siviilipalveluksen järkeistäminen voisi palvella myös alati kasvavia paineita pidemmistä työurista. Entä jos sairaskuljettajaksi mielivä siviilipalvelusmies saisi tarvitsemaansa työkokemusta tai vaikkapa korvaavia suorituksia siviilipalveluksestaan? Hän voisi siten lyhentää opiskeluaikaansa tai kehittyä paremmaksi ammattilaiseksi ja siksi myös työllistyä nopeammin.

Toimiva maanpuolustus kaipaa muutakin kuin vain osaavia taistelijoita. Tämä tulisi ottaa paremmin huomioon ja sivarit pitäisi nähdä maanpuolustuksellisena resurssina, kuten varusmiehetkin. Selvää lienee ainakin se, ettei nykymuotoinen siviilipalvelus palvele juuri muita kuin niitä paikkoja, jotka pääsevät heidän työpanoksestaan nauttimaan.

Wincapita on tehnyt pyramidihuijaukset tutuksi myös suomalaisille. Kohuotsikoiden jälkeen pyramidihuijauksen periaatteet tuntee suurin osa, joten vedän nyt hieman mutkia suoriksi ja vertaan suomalaisen eläkejärjestelmän ongelmia niihin.

Aiemmin liittyneet ja myöhemmin mukaan tulleet

Noin neljännes kaikista vuoden aikana kerätyistä eläkemaksuista rahastoidaan tulevia eläkkeitä varten ja loput kolme neljännestä käytetään kattamaan saman vuoden eläkkeet. Monet luulevat, että kun työura on tehty, eläkkeet on omaa vanhuutta varten jo kustannettu. Todellisuudessa kenellekään henkilökohtaisesti varattua eläkekertymää ei ole. Miten niin?

Nykyisissä työeläkerahastoissa on noin 140 miljardia euroa tulevia eläkkeitä varten, mutta luvattuja eläkkeitä on jopa 490 miljardin euron edestä. Toisin sanoen, jokaista luvattua euroa kohden on todellisuudessa olemassa ”varmaa rahaa” vain 28 senttiä.

Eli myöhemmin mukaan tulleet varmistavat aiemmin mukaan tulleiden eläkkeet omilla maksuillaan, olematta kuitenkaan varmoja siitä, tuleeko maksettu euro koskaan takaisin.

Kauan pyramidi pysyy pystyssä?

Eläkejärjestelmämme pyramidipeli kestää vain niin kauan, kun tulevaisuudessa syntyy riittävästi veronmaksajia. Jos nyt työelämään siirtyvät ikäluokat jostain syystä jättäisivät lisääntymättä, ei tuleville eläkkeille löytyisi maksajia. Samalla tavalla pyramidihuijaus kaatuu, jos mukaan ei saada uusia maksajia.

No, mitäpä jos me kuitenkin lisäännymme ihan kiltisti ja elämä jatkaa porskuttamista? Eläkejärjestelmämme pysyy melko varmasti pystyssä, mutta ainakin lähitulevaisuudessa eläkemaksut nousevat rajusti. Tämä johtuu siitä, että suuret ikäluokat siirtyvät lähivuosina eläkkeelle ja suurin osa heidän eläkkeistään koituu meidän pienempien ikäluokkien maksettavaksi. Reilua? Not.

Ratkaisujen, vaikeidenkin, aika on nyt

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole asettaa tukkanuottasille suuria ikäluokkia ja nuorempia sukupolvia. Suomenkokoisessa yhteiskunnassa vastakkainasettelu ei tarjoa ratkaisua ja siksi meidän pitäisi keskustella, millaisia uudistuksia nyt pitää tehdä. En myöskään väitä, että suuret ikäluokat ovat ilkeitä pyramidihuijareita, vaan haluan tuoda eläkejärjestelmämme riskit avoimesti esille.

Tarjolla on kolme hyvää ratkaisua: eläkejärjestelmämme tulisi siirtyä vähitellen rahastoivampaan järjestelmään, jossa jokainen ikäluokka vastaa omista eläkkeistään. Tämän lisäksi olisi syytä korottaa sekä eläkeikää että eläkemaksuja pikimmiten. Yhdessä nämä keinot varmistavat parhaalla mahdollisella tavalla sen, että eläkkeiden kustannukset jaetaan mahdollisimman tasan kaikkien sukupolvien kesken.

Pääosin rahastoiva järjestelmä eroaa nykyisestä mallista siten, että siinä käytännössä jokainen ikäluokka maksaa omat eläkkeensä, ikään kuin ”säästämällä” ne etukäteen palkastaan. Eli sen sijaan, että vuotuiset eläkemaksut menevät saman tien jakoon, rahastoitaisiin ne kasvamaan korkoa omiin eläkepäiviimme asti.

Tähän suuntaan siirtyminen poistaisi sukupolvien välisen ristiinvedon ja jokaiselle tulisi enemmän vaikutusvaltaa sen suhteen, minkä kokoista eläkettä tulevaisuudessa nauttii.

Eläkemaksuja joudutaan korottamaan tulevaisuudessa varmuudella. Mitä myöhemmin korotus tehdään, sitä suurempi se on. Jokainen meistä ymmärtää, että jos korotuksia lykätään riittävästi, lankeaa maksuvastuu puhtaasti pienemmille ikäluokille. On tietysti tärkeää pohtia myös, nostetaanko työntekijän vai työnantajan maksamia työeläkemaksuja.

Nyt eläköityvät, sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, tulevat elämään eläkkeellä pidempään kuin yksikään ikäluokka ennen heitä. Toisin sanoen sen lisäksi, että heitä on ennätyspaljon, heidän eläkkeitään kustannetaan ennätyspitkään.

Eläkeikä, tai eläkejärjestelmää edeltävä virkamiesten eläkeikä, on ollut 63 vuotta jo vuodesta 1866, vaikka vuosikymmenten aikana elinajanodote on lähes tuplaantunut. Ihmiset tulevat pian siis viettämään eläkeellä pidemmän aikaa kuin työurallaan. Näin ei voi jatkua, ainakaan nykyisellä väestöpohjalla. Eläkeiän korottaminen jo seuraavalla vaalikaudella siten, että se astuisi voimaan vielä suurten ikäluokkien ollessa työelämässä, on paitsi oikeudenmukaista, myös kohtuullista.

Sen sijaan siis, että annamme pyramidin huojua, rakennetaan se uudelleen.

Kansainvälinen naistenpäivä täyttää tänään 100 vuotta. Tämä päivä muistuttaa meitä niin oman elämämme merkittävistä naisista kuin sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Suomalaisnaisten tasa-arvo on vuosikymmenten aikana saavuttanut monia merkittäviä etappeja, mutta yksi asiaa puhuttaa myös tämän päivän Suomessa, eli niin sanottu ”äitiysriski”.

Tärkein yksittäinen toimi, jonka seuraava hallitus voi tehdä naisten ja miesten välisen tasa-arvon parantamiseksi työelämässä, on vanhemmuuden kustannusten jakaminen kaikkien työnantajien kesken.

Vanhemmuuden kustannuksista johtuen vastavalmistuneen nuoren naisen palkkaaminen on yritykselle yleensä tuhansien eurojen suuruinen riski. Työntekijän vanhemmuus aiheuttaa työnantajalle usein yli 10 000 euron kustannukset, mikä pistää erityisesti pienyritykset ahtaalle.

Yrityksen silmissä vanhemmuusriski alkaa pelottaa etenkin, jos työhaastattelussa istuva nainen on parisuhteessa. Voikin helposti käydä niin, että ”varman päälle” pelaava yritys jättää nuoren naisen palkkaamatta ja ottaa hänen sijastaan töihin nuoren miehen, välittämättä pätevyydestä tai kokemuksesta.

Nuorena miehenä haluan tulla työhaastattelussa valituksi kykyjeni perusteella, enkä sen takia, että minua pätevämpi nainen oli nuori ja vaarassa lisääntyä. Jakamalla vanhemmuuden kustannukset kaikkien työnantajien kesken tasan, tuomme kaikki työnhakijat samalle viivalle sukupuoleen katsomatta.

Joskus kuulee sanottavan, ettei vanhemmuuden kustannuksia pidä jakaa, koska uusia kuluja ei pidä sälyttää työnantajille tai niille aloille, jotka työllistävät vähemmän naisia. Perusteluissa käytetään myös ”inttikorttia”, eli argumentoidaan nykymallin reiluutta sillä, että armeijan käyminen puolestaan hidastaa miesten siirtymistä työelämään.

Sivistyneessä yhteiskunnassa äitiysriski minimoidaan. On pelkästään reilua, että kaikille mahdollistetaan työn tekeminen ja työn saaminen. On kohtuutonta tehdä toisesta sukupuolesta uhka, kun lasten hankkimisessa tarvitaan kuitenkin molempia.

Yhteiskunta tarvitsee tulevaisuuden tekijöitä – lapsia – joten ei ole kauaskantoista, että vanhemmuuden kustannusten jakaminen kyseenalaistetaan työnantajien puolelta. Eikö ole kuitenkin kaikkien etu, että tulevaisuudessakin joku maksaa veroja ja pitää huolta meidän arvokkaasta vanhenemisestamme?

Kustannusten jakaminen kaikkien työnantajien kesken on oikein sekä sukupuolten välisen tasa-arvon että toimialojen välisen tasa-arvon näkökulmasta. Tämä asia on saatava seuraavaan hallitusohjelmaan, minkä kerron niin naistenpäivänä kuin tulevaisuudessakin tapaamilleni ihmisille, tasapuolisesti niin naisille kuin miehillekin.

Syy on yksinkertainen. Opintotuen sitominen indeksiin on poliittisesti melko helppoa. Paljon helpompaa kuin opintotuen uudistaminen kannustavampaan suuntaan. Uhkana on, että opintotuki sidotaan indeksiin sellaisenaan ilman, että tukijärjestelmään tuodaan lainkaan kannustavampia elementtejä.

Indeksiin sitominen myös sitoo pienen opintotukemme pysyvästi pieneksi. Sitomisen jälkeen voi olla hankalampaa pyytää opintorahaan normaalia suurempia korotuksia, kun vastaus voi helposti olla: “Miksi opintotukeen tulisi tehdä korotus, jos muutkin indeksiin sidotut tuet nousevat vain sen indeksin verran?”

En toki tyrmää tämänpäiväistä tavoitetta täysin. On ihan ok, jos nykyiset opiskeluajan opintorahat ja asumistuet (yhteensä noin 34 000 euroa per opiskelija) halutaan sitoa indeksiin,  kunhan tuon summan voi saada käyttöön lyhyemmässä ajassa kuin 70 kuukaudessa. Näin ahkerammille opiskelijoille voitaisiin taata mahdollisuus täysipäiväiseen opiskeluun, opintotuki olisi kannustava ja samalla vieläpä indeksissä.

Indeksiin sitominen on varsin hyvä tavoite, jos se tehdään opintotuen kehittämisen viimeisenä vaiheena, ikään kuin loppusilauksena. Tästä ajattelin keskustella Narinkkatorilla myös opiskelijajärjestöjen kanssa.

Kilpailun kieltäminen mainontaa rajoittamalla on arveluttavaa

Monopolit ovat saaneet Suomessa kyseenalaisen aseman viime aikoina, kun ulkomaisten kilpailijoiden mainostaminen kiellettiin. Kyse ei ole pelkästään kilpailun estämisestä, vaan pohjimmiltaan kyseessä on myös sananvapausrikkomus.

Aikaisemmin ajaessani Tuusulanväylää oli tienvarressa valtava Unibetin mainos. Nyt tällainen markkinointi on muilta kielletty, mutta silti pääpostin seinään saa edelleen ripustaa valtavan lottomainoksen, jossa hymyilee Jokeri-hahmo.

Tilanteen ongelmallisuus aukeaa paremmin esimerkillä: olisiko hyväksyttävää, että Express-bussien mainonta kiellettäisiin, mutta VR saisi edelleen mainostaa missä sitä huvittaa?

Kilpailu on kuluttajan paras kaveri

Vapaa kilpailu varmistaa sen, että pelejä tarjoavat yritykset vetävät mahdollisimman vähän välistä ja valinnanvapaus pelikohteissa on mahdollisimman suuri.

Esimerkiksi Veikkaus tarjoaa suomalaisille valitsemiaan pelikohteita valitsemillaan kertoimilla. Veikkaus siis päättää, kuinka paljon mistäkin pelistä voi enimmillään voittaa. Rahapelimonopoleilla olisi varaa tarjota huomattavasti nykyistä parempiakin kertoimia, eiväthän he muuten tahkoisi nykyisen kaltaisia voittoja. Tämä ei missään tilanteessa koidu pelaajan hyödyksi.

Muiden pelifirmojen pääsy Suomen markkinoille nostaisi kilpailun tuloksena Veikkauksenkin kertoimia ja mahdollistaisi näin ollen pelaajille nykyistä paremmat voitot ja laajemman pelikohteiden valikoiman.

Kärsivätkö nuoret, liikunta ja kulttuuri?

Monopoleista on perinteisesti haittaa kuluttajille, mutta rahapelimonopoleista on itse asiassa haittaa myös niiden edunsaajille, kulttuuri- liikunta- ja nuorisotoimen toimijoille.

Yleinen ajatusvirhe on, että purkamalla monopolin, katkaisemme liikunnan ja kulttuurin rahavirrat. Näin ei kuitenkaan ole. Voisimme sallia ulkomaisten pelintarjoajien tulon Suomen markkinoille maksullisia lupia vastaan. Näillä lisenssimaksuilla rahoitettaisiin helposti veikkauksen ja kumppaneiden tämän hetkinen tuotto. Näinhän toimitaan jo mm. Maltalla ja Iso-Britanniassa.

Varojen turvaamiseksi riittää, että lisenssien kokonaismyyntihinta vastaa nykyisten rahapelimonopolien voittoja. Jos haluamme nykyistä enemmän varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin, voimme yksinkertaisesti nostaa lisenssien kokonaismyyntihintaa.

Usein väitetään, että päästessään markkinoillemme ulkomaiset pelitalot veisivät asiakkaat RAY:ltä ja Veikkaukselta. Näin saattaisikin käydä, mutta mitä väliä sillä on, jos yleishyödyllisiin kohteisiin tarkoitetut varat olisivat edelleen turvattuina?

Välillä kuulee myös argumentteja sen puolesta, etteivät ulkomaiset peliyhtiöt ole kiinnostuneita Suomen markkinoista. Peliyhtiöiden kommenttien valossa tätä on vaikea uskoa. Ei ole valtion tehtävä sanella, mitä ja missä saamme veikata, se oikeus kuuluu meille pelaajille itsellemme.

Kansainvälinen lainsäädäntökin haraa monopoleja vastaan

Kaiken lisäksi Suomen rahapelimonopoli on vielä EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisun vastainen. Tuomioistuimen mukaan vain sellaiset rahapelimonopolit ovat oikeutettuja, joiden tehtävänä on rajoittaa ihmisten pelaamista.

Onko Veikkauksen ja RAY:n massiivisten mainoskampanjoiden perimmäinen tarkoitus suomalaisten pelaamisen hillitseminen? Tuskinpa.

Kilpailua korruption sijaan!

Rahapelimonopolit ovat yksinkertaisesti haitaksi meille pelaajille, meille urheilun ja teatterin harrastajille, oikeastaan koko yhteiskunnalle. Ilman monopoleja yleishyödyllisiin tarkoituksiin voitaisiin kerätä nykyistä enemmän varoja. Eikä lähtökohtaisesti ole järkevää toimia kansainvälisen lainsäädännön vastaisesti.

On vaikea ymmärtää, miksi järjestelmää ylläpidetään Suomessa, kunnes mieleen muistuu RAY:n tuet Nuorisosäätiölle, jotka lopulta päätyivät pääministerin vaalikampanjaa.

Me ansaitsemme kilpailua korruption sijaan.

Tämä kirjoitus on julkaistu City-lehden politiikka-blogissa 25.2.2011