Päästöjen vähentäminen markkinatalouden keinoin on kerrassaan hyvä idea. Päästökauppa on järjestelmä, jossa taloudenpitäjille annetaan päästötavoitteita vastaava määrä päästöoikeuksia. Kukin toimija voi käydä kauppaa oikeuksilla, mikäli niitä ei tarvitse tai niistä saa niin hyvän hinnan, että omaa tuotantoa kannattaa mukauttaa. Järjestelmä johtaa siihen, että päästövähennykset toteutetaan siellä, missä ne taloudellisesti kannattaakin tehdä. Eli minimoidaan ympäristön vaalimisesta yhteiskunnalle koituva kustannus – tinkimättä tavoitteista. Fiksua, vai onko sittenkään?
Päästökauppaa kritisoidaan varsin usein ja vieläpä ihan syystäkin. Olipa kyseessä sitten EU:n päästökauppa tai Kioton pöytäkirjan mukainen päästökauppa, niin soraääniä riittää.
Pahimmillaan luomme järjestelmän, joka vääristää kilpailua, kun eri maissa toimivilla yrityksilla on erilaiset velvollisuudet. Tuotanto saattaa siirtyä sellaisiin maihin, jotka ovat järjestelmän ulkopuolella ja näin aiheutamme turhaa työttömyyttä vähentämättä välttämättä päästöjä lainkaan. Syntyy turhaa hiilivuotoa.
Valtioiden jakaessa päästöoikeudet ilmaiseksi sähköntuottajille, saattavat nämä lisätä ne hintoihin, jolloin syntyy peruusteettomia windfall -voittoja.
Näistä syistä päästökauppaa ei pidä ajaa itsetarkoituksena, vaan itse päämäärä – päästöjen tehokas vähentäminen on se, joka ratkaisee.
Unelmatilanne olisi maailmanlaajuinen päästökauppa, joka laittaisi kaikki toimijat samalle viivalle samoilla säännöillä, eikä näin loisi ylimääräistä kilpailuetua kenellekään ympäristön kustannuksella. Onnistuisimme hillitsemään ilmastonmuutosta minimoimalla haitalliset ulkoisvaikutukset.

