Suomessa toimivien rahapelimonopolien (Veikkaus, RAY ja Fintoto) erityisasemaa on perusteltu sillä, että näin voidaan turvat tuki kulttuurille, liikunnalle ja nuorisotoiminnalle. Onko tämä kuitenkaan paras tapa kerätä varoja näiden kohteiden tukemiseen? En usko.
Kilpailun kieltäminen mainontaa rajoittamalla on arveluttavaa
Monopolit ovat saaneet Suomessa kyseenalaisen aseman viime aikoina, kun ulkomaisten kilpailijoiden mainostaminen kiellettiin. Kyse ei ole pelkästään kilpailun estämisestä, vaan pohjimmiltaan kyseessä on myös sananvapausrikkomus.
Aikaisemmin ajaessani Tuusulanväylää oli tienvarressa valtava Unibetin mainos. Nyt tällainen markkinointi on muilta kielletty, mutta silti pääpostin seinään saa edelleen ripustaa valtavan lottomainoksen, jossa hymyilee Jokeri-hahmo.
Tilanteen ongelmallisuus aukeaa paremmin esimerkillä: olisiko hyväksyttävää, että Express-bussien mainonta kiellettäisiin, mutta VR saisi edelleen mainostaa missä sitä huvittaa?
Kilpailu on kuluttajan paras kaveri
Vapaa kilpailu varmistaa sen, että pelejä tarjoavat yritykset vetävät mahdollisimman vähän välistä ja valinnanvapaus pelikohteissa on mahdollisimman suuri.
Esimerkiksi Veikkaus tarjoaa suomalaisille valitsemiaan pelikohteita valitsemillaan kertoimilla. Veikkaus siis päättää, kuinka paljon mistäkin pelistä voi enimmillään voittaa. Rahapelimonopoleilla olisi varaa tarjota huomattavasti nykyistä parempiakin kertoimia, eiväthän he muuten tahkoisi nykyisen kaltaisia voittoja. Tämä ei missään tilanteessa koidu pelaajan hyödyksi.
Muiden pelifirmojen pääsy Suomen markkinoille nostaisi kilpailun tuloksena Veikkauksenkin kertoimia ja mahdollistaisi näin ollen pelaajille nykyistä paremmat voitot ja laajemman pelikohteiden valikoiman.
Kärsivätkö nuoret, liikunta ja kulttuuri?
Monopoleista on perinteisesti haittaa kuluttajille, mutta rahapelimonopoleista on itse asiassa haittaa myös niiden edunsaajille, kulttuuri- liikunta- ja nuorisotoimen toimijoille.
Yleinen ajatusvirhe on, että purkamalla monopolin, katkaisemme liikunnan ja kulttuurin rahavirrat. Näin ei kuitenkaan ole. Voisimme sallia ulkomaisten pelintarjoajien tulon Suomen markkinoille maksullisia lupia vastaan. Näillä lisenssimaksuilla rahoitettaisiin helposti veikkauksen ja kumppaneiden tämän hetkinen tuotto. Näinhän toimitaan jo mm. Maltalla ja Iso-Britanniassa.
Varojen turvaamiseksi riittää, että lisenssien kokonaismyyntihinta vastaa nykyisten rahapelimonopolien voittoja. Jos haluamme nykyistä enemmän varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin, voimme yksinkertaisesti nostaa lisenssien kokonaismyyntihintaa.
Usein väitetään, että päästessään markkinoillemme ulkomaiset pelitalot veisivät asiakkaat RAY:ltä ja Veikkaukselta. Näin saattaisikin käydä, mutta mitä väliä sillä on, jos yleishyödyllisiin kohteisiin tarkoitetut varat olisivat edelleen turvattuina?
Välillä kuulee myös argumentteja sen puolesta, etteivät ulkomaiset peliyhtiöt ole kiinnostuneita Suomen markkinoista. Peliyhtiöiden kommenttien valossa tätä on vaikea uskoa. Ei ole valtion tehtävä sanella, mitä ja missä saamme veikata, se oikeus kuuluu meille pelaajille itsellemme.
Kansainvälinen lainsäädäntökin haraa monopoleja vastaan
Kaiken lisäksi Suomen rahapelimonopoli on vielä EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisun vastainen. Tuomioistuimen mukaan vain sellaiset rahapelimonopolit ovat oikeutettuja, joiden tehtävänä on rajoittaa ihmisten pelaamista.
Onko Veikkauksen ja RAY:n massiivisten mainoskampanjoiden perimmäinen tarkoitus suomalaisten pelaamisen hillitseminen? Tuskinpa.
Kilpailua korruption sijaan!
Rahapelimonopolit ovat yksinkertaisesti haitaksi meille pelaajille, meille urheilun ja teatterin harrastajille, oikeastaan koko yhteiskunnalle. Ilman monopoleja yleishyödyllisiin tarkoituksiin voitaisiin kerätä nykyistä enemmän varoja. Eikä lähtökohtaisesti ole järkevää toimia kansainvälisen lainsäädännön vastaisesti.
On vaikea ymmärtää, miksi järjestelmää ylläpidetään Suomessa, kunnes mieleen muistuu RAY:n tuet Nuorisosäätiölle, jotka lopulta päätyivät pääministerin vaalikampanjaa.
Me ansaitsemme kilpailua korruption sijaan.
Tämä kirjoitus on julkaistu City-lehden politiikka-blogissa 25.2.2011
