Aihe: nuoret

Tutkintotehtaista luovuuden kehdoiksi

Korkeakoulujen ei pitäisi olla tutkintotehtaita, joiden tehtävänä ottaa yhtenä vuonna ihmisiä sisään ja sylkeä heidät muutaman vuoden päästä paperit kourassa ulos. Parhaimmillaan koulut voivat toimia uuden kasvun kiihdyttiminä ja työllisyyden edistäjinä. Tähän niitä pitää myös rahoituksella ohjata.

Niin yhteisen kuin henkilökohtaisenkin kakun kasvattaminen tulevaisuudessa tapahtuu työn ja yrittäjyyden kautta. Tästä huolimatta korkeakouluilla ei ole todellista motiivia kiinnostua heiltä valmistuneiden työllistymisestä, eikä valmistuneita yrittäjyys (tai siihen kouluttautuminen) liiemmin näytä kiinnostavan. Yrittäjyyttä tukevat opinnot koskevat vain harvoja ja valittuja. Tähän on viimein tultava muutos.

Suomen tulevaisuus nojaa suomalaisten innovaatioiden ja yritysten syntymiseen.  Korkeakouluissa on oltava sopivat puitteet luovuudelle ja opiskelijoita tulee kannustaa hyvien ideoidensa kaupallistamiseen.

Onneksi sentään opiskelijat itse ovat ymmärtäneet työllistämisen merkityksen ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet. Ainakin suurissa yliopistokaupungeissa, kuten Helsingissä, Turussa ja Tampereella on syntynyt opiskelijoiden toimesta yrittäjyysyhteisöjä (entrepreneurship society), joiden tehtävänä on, paitsi houkutella opiskelijoita yrittäjyyden ihmeellisen maailman pariin, myös tuoda erilaisia ideoita yhteen erilaisten toimijoiden luokse ja tukea yritystoimintaansa aloittelevia opiskelijoita. Parhaimmillaan tämä johtaa uusiin menestystarinoihin, jotka työllistävät suomalaisia osaajia.

Lisäksi on tärkeää, että perinteisten asetelmien – kuten ajatus kauppatieteilijöistä yrittäjinä ja humanisteista työttöminä tai tutkijoina – ravistelu aloitetaan sieltä, missä tulevaisuuden tekijät kouluttautuvat. Suomella on vain voitettavaa siinä, että yhteiskuntatieteilijät ja muotoilijat löytävät toisensa. Uskon, että näin voimme kääntää esimerkiksi ikärakenteemme voitoksi, kun monialainen yhteistyö synnyttää uusia sosiaalisia innovaatioita, joiden kaupallistamismahdollisuudet ovat rajattomat!

Yrittäjän menestyminen on yhteistä

Olen myös pohtinut paljon sitä, miksi yrittäjyys on niin suuri kirosana Suomessa. Koemme, että yrittäjän menestyminen on muilta pois, vaikka käytännössä koko Suomen hyvinvointi nojaa kasvavaan yrittäjyyteen ja työhön. Rahanahneiden kapitalistien sijaan yrittäjät ovat monesti pienituloisia puurtajia, jotka haluavat olla oman itsensä herroja tai tehdä töitä juuri itselleen mielenkiintoisen ja tärkeän asian puolesta.

Kateuden kyllästämä vihamielinen ilmapiiri ei kannusta ketään ottamaan riskiä ja kokeilemaan omia siipiään. Jotta luovuudelle, rohkeudelle ja ennakkoluulottomalle yrittämiselle olisi tilaa, on meidän ymmärrettävä, ettei yhden onnistuminen ole muilta pois vaan nimenomaan muille lisää. Jokainen kasvava yritys tuo meille verotuloja ja luo työpaikkoja – uusista tuotteista ja palveluista puhumattakaan.

Tarvitsemme asennekasvatusta, ja ennen kaikkea kasvulle ja innovaatioille myönteisen ilmapiirin. Mikä olisi sen parempi parempi paikka aloittaa, kuin korkeakoulumme? Rahoitusperusteet kuntoon, oikeaa asennetta kehiin ja sallitaan taas onnistuminen Suomessa. Siitä voi matka kohti paremminvointivaltiota alkaa.

Siviilipalveluksesta on haluttu tehdä lähes rangaistuksenomainen vaihtoehto asepalveluksesta kieltäytyjille. Koulutuskeskus on kuin toisinajattelevien individualistien päiväkoti, josta ponnistetaan mitä erilaisempiin paikkoihin suorittamaan palveluksen loppuosa. Varusmiespalveluksen sisältöön kiinnitetään jatkuvasti paljon huomiota, mutta keskustelu siviilipalveluksen kehittämisestä tyssääntyy julkisuudessa usein vain palveluksen pituudesta kinasteluun.

Totuus kuitenkin on, että Suomi tarvitsee sivareita sekä rauhan että kriisin aikana. Siviilipalvelusmiehet tekevät yhteiskunnassamme paljon hyviä töitä ja moni koulu olisikin aika tiukoilla ilman sivareiden apua. Eivätkä kriisin sattuessa kaikki voi olla rintamalla kiinni, vaikka tilanne olisi kuinka paha.

Olisiko vihdoin aika pohtia, mitä hyötyä siviilipalvelus voisi tarjota sen suorittavalle ja sitä kautta myös koko yhteiskunnalle?

Armeijassa on perinteisesti voinut suorittaa erilaisia siviilielämässäkin hyödyttäviä lupia, kuten metsästysluvan, ajokortin, tulityökortin tai vaikkapa räjähdeluvat. Miksei siviilipalveluksessa voi suorittaa vaikkapa ensiapu- , kuljetus- tai järjestyksenvalvojan lupia? Siviilipalvelusmiehillemme voisi kouluttaa esimerkiksi elintarvikkeiden jakoa, väestön ja ympäristön suojaamista sekä pelastustehtävien hoitoa kriisien varalle.

Entä miten on johtajakoulutuksen laita? Jos Suomi joutuu joskus aseelliseen konfliktiin, tarvitsemme ihmisiä, jotka pystyvät johtamaan, organisoimaan ja toteuttamaan kotirintaman väestönsuojelullisia tehtäviä, kun ampumataitoisille on suurempi tarve rintamalla.

Reservin upseerina voin todeta, että Haminan koulutuksesta ja siellä opituista asioista on ollut hyötyä niin intissä kuin siviilissäkin. Usein RUK:n johtamista kritisoivatkin eniten juuri he, jotka eivät sitä ole koskaan käyneet. Soisin mielelläni vastaavaa johtajakoulutusta ainakin osalle siviilipalvelusmiehistämme.

Ei se pituus vaan se sisältö

Mielestäni siviilipalveluksen pituuden tulisi olla yhtenäinen varusmieskoulutuksen kanssa. 6, 9 ja 12 kuukautta ja palveluksen pituus riippuisi koulutettavista tehtävistä ja niistä saaduista taidoista. Esimerkiksi kuljetustehtäviin erikoistuva sivari selviää varmasti kuuden kuukauden koulutuksella, kun taas ensiapuun erikoistuva siviilipalvelusmies on järkevää sijoittaa palvelukseen 12 kuukaudeksi. Kannustavan pidemmästä siviilipalvelusajasta tekisi se, että pidemmän ajan palveluksesta saisi paremman hyödyn – tietenkin korkeamman päivärahan, mutta myös laajemman työkokemuksen vaativammista tehtävistä sekä tulevaisuuden kannalta hyödylliset kurssit.

Lisäksi on syytä muistaa, että siviilipalveluksen järkeistäminen voisi palvella myös alati kasvavia paineita pidemmistä työurista. Entä jos sairaskuljettajaksi mielivä siviilipalvelusmies saisi tarvitsemaansa työkokemusta tai vaikkapa korvaavia suorituksia siviilipalveluksestaan? Hän voisi siten lyhentää opiskeluaikaansa tai kehittyä paremmaksi ammattilaiseksi ja siksi myös työllistyä nopeammin.

Toimiva maanpuolustus kaipaa muutakin kuin vain osaavia taistelijoita. Tämä tulisi ottaa paremmin huomioon ja sivarit pitäisi nähdä maanpuolustuksellisena resurssina, kuten varusmiehetkin. Selvää lienee ainakin se, ettei nykymuotoinen siviilipalvelus palvele juuri muita kuin niitä paikkoja, jotka pääsevät heidän työpanoksestaan nauttimaan.

“Pyramidihuijauksen tarkoitus on kerätä rahaa myöhemmin verkostoon liittyviltä keräyksen alkuunpanijoille ja aiemmin verkostoon liittyneille. Tämä on mahdollista harhaanjohtavan markkinoinnin ja henkilökohtaisen luottamuksen kautta, jota osallistuja tuntee idean hänelle esittänyttä henkilöä kohtaan.”
- Wikipedian määritelmä pyramidihuijaukselle

Wincapita on tehnyt pyramidihuijaukset tutuksi myös suomalaisille. Kohuotsikoiden jälkeen pyramidihuijauksen periaatteet tuntee suurin osa, joten vedän nyt hieman mutkia suoriksi ja vertaan suomalaisen eläkejärjestelmän ongelmia niihin.

Aiemmin liittyneet ja myöhemmin mukaan tulleet

Noin neljännes kaikista vuoden aikana kerätyistä eläkemaksuista rahastoidaan tulevia eläkkeitä varten ja loput kolme neljännestä käytetään kattamaan saman vuoden eläkkeet. Monet luulevat, että kun työura on tehty, eläkkeet on omaa vanhuutta varten jo kustannettu. Todellisuudessa kenellekään henkilökohtaisesti varattua eläkekertymää ei ole. Miten niin?

Nykyisissä työeläkerahastoissa on noin 140 miljardia euroa tulevia eläkkeitä varten, mutta luvattuja eläkkeitä on jopa 490 miljardin euron edestä. Toisin sanoen, jokaista luvattua euroa kohden on todellisuudessa olemassa ”varmaa rahaa” vain 28 senttiä.

Eli myöhemmin mukaan tulleet varmistavat aiemmin mukaan tulleiden eläkkeet omilla maksuillaan, olematta kuitenkaan varmoja siitä, tuleeko maksettu euro koskaan takaisin.

Kauan pyramidi pysyy pystyssä?

Eläkejärjestelmämme pyramidipeli kestää vain niin kauan, kun tulevaisuudessa syntyy riittävästi veronmaksajia. Jos nyt työelämään siirtyvät ikäluokat jostain syystä jättäisivät lisääntymättä, ei tuleville eläkkeille löytyisi maksajia. Samalla tavalla pyramidihuijaus kaatuu, jos mukaan ei saada uusia maksajia.

No, mitäpä jos me kuitenkin lisäännymme ihan kiltisti ja elämä jatkaa porskuttamista? Eläkejärjestelmämme pysyy melko varmasti pystyssä, mutta ainakin lähitulevaisuudessa eläkemaksut nousevat rajusti. Tämä johtuu siitä, että suuret ikäluokat siirtyvät lähivuosina eläkkeelle ja suurin osa heidän eläkkeistään koituu meidän pienempien ikäluokkien maksettavaksi. Reilua? Not.

Ratkaisujen, vaikeidenkin, aika on nyt

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole asettaa tukkanuottasille suuria ikäluokkia ja nuorempia sukupolvia. Suomenkokoisessa yhteiskunnassa vastakkainasettelu ei tarjoa ratkaisua ja siksi meidän pitäisi keskustella, millaisia uudistuksia nyt pitää tehdä. En myöskään väitä, että suuret ikäluokat ovat ilkeitä pyramidihuijareita, vaan haluan tuoda eläkejärjestelmämme riskit avoimesti esille.

Tarjolla on kolme hyvää ratkaisua: eläkejärjestelmämme tulisi siirtyä vähitellen rahastoivampaan järjestelmään, jossa jokainen ikäluokka vastaa omista eläkkeistään. Tämän lisäksi olisi syytä korottaa sekä eläkeikää että eläkemaksuja pikimmiten. Yhdessä nämä keinot varmistavat parhaalla mahdollisella tavalla sen, että eläkkeiden kustannukset jaetaan mahdollisimman tasan kaikkien sukupolvien kesken.

Pääosin rahastoiva järjestelmä eroaa nykyisestä mallista siten, että siinä käytännössä jokainen ikäluokka maksaa omat eläkkeensä, ikään kuin ”säästämällä” ne etukäteen palkastaan. Eli sen sijaan, että vuotuiset eläkemaksut menevät saman tien jakoon, rahastoitaisiin ne kasvamaan korkoa omiin eläkepäiviimme asti.

Tähän suuntaan siirtyminen poistaisi sukupolvien välisen ristiinvedon ja jokaiselle tulisi enemmän vaikutusvaltaa sen suhteen, minkä kokoista eläkettä tulevaisuudessa nauttii.

Eläkemaksuja joudutaan korottamaan tulevaisuudessa varmuudella. Mitä myöhemmin korotus tehdään, sitä suurempi se on. Jokainen meistä ymmärtää, että jos korotuksia lykätään riittävästi, lankeaa maksuvastuu puhtaasti pienemmille ikäluokille. On tietysti tärkeää pohtia myös, nostetaanko työntekijän vai työnantajan maksamia työeläkemaksuja.

Nyt eläköityvät, sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, tulevat elämään eläkkeellä pidempään kuin yksikään ikäluokka ennen heitä. Toisin sanoen sen lisäksi, että heitä on ennätyspaljon, heidän eläkkeitään kustannetaan ennätyspitkään.

Eläkeikä, tai eläkejärjestelmää edeltävä virkamiesten eläkeikä, on ollut 63 vuotta jo vuodesta 1866, vaikka vuosikymmenten aikana elinajanodote on lähes tuplaantunut. Ihmiset tulevat pian siis viettämään eläkeellä pidemmän aikaa kuin työurallaan. Näin ei voi jatkua, ainakaan nykyisellä väestöpohjalla. Eläkeiän korottaminen jo seuraavalla vaalikaudella siten, että se astuisi voimaan vielä suurten ikäluokkien ollessa työelämässä, on paitsi oikeudenmukaista, myös kohtuullista.

Sen sijaan siis, että annamme pyramidin huojua, rakennetaan se uudelleen.

Kansainvälinen naistenpäivä täyttää tänään 100 vuotta. Tämä päivä muistuttaa meitä niin oman elämämme merkittävistä naisista kuin sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Suomalaisnaisten tasa-arvo on vuosikymmenten aikana saavuttanut monia merkittäviä etappeja, mutta yksi asiaa puhuttaa myös tämän päivän Suomessa, eli niin sanottu ”äitiysriski”.

Tärkein yksittäinen toimi, jonka seuraava hallitus voi tehdä naisten ja miesten välisen tasa-arvon parantamiseksi työelämässä, on vanhemmuuden kustannusten jakaminen kaikkien työnantajien kesken.

Vanhemmuuden kustannuksista johtuen vastavalmistuneen nuoren naisen palkkaaminen on yritykselle yleensä tuhansien eurojen suuruinen riski. Työntekijän vanhemmuus aiheuttaa työnantajalle usein yli 10 000 euron kustannukset, mikä pistää erityisesti pienyritykset ahtaalle.

Yrityksen silmissä vanhemmuusriski alkaa pelottaa etenkin, jos työhaastattelussa istuva nainen on parisuhteessa. Voikin helposti käydä niin, että ”varman päälle” pelaava yritys jättää nuoren naisen palkkaamatta ja ottaa hänen sijastaan töihin nuoren miehen, välittämättä pätevyydestä tai kokemuksesta.

Nuorena miehenä haluan tulla työhaastattelussa valituksi kykyjeni perusteella, enkä sen takia, että minua pätevämpi nainen oli nuori ja vaarassa lisääntyä. Jakamalla vanhemmuuden kustannukset kaikkien työnantajien kesken tasan, tuomme kaikki työnhakijat samalle viivalle sukupuoleen katsomatta.

Joskus kuulee sanottavan, ettei vanhemmuuden kustannuksia pidä jakaa, koska uusia kuluja ei pidä sälyttää työnantajille tai niille aloille, jotka työllistävät vähemmän naisia. Perusteluissa käytetään myös ”inttikorttia”, eli argumentoidaan nykymallin reiluutta sillä, että armeijan käyminen puolestaan hidastaa miesten siirtymistä työelämään.

Sivistyneessä yhteiskunnassa äitiysriski minimoidaan. On pelkästään reilua, että kaikille mahdollistetaan työn tekeminen ja työn saaminen. On kohtuutonta tehdä toisesta sukupuolesta uhka, kun lasten hankkimisessa tarvitaan kuitenkin molempia.

Yhteiskunta tarvitsee tulevaisuuden tekijöitä – lapsia – joten ei ole kauaskantoista, että vanhemmuuden kustannusten jakaminen kyseenalaistetaan työnantajien puolelta. Eikö ole kuitenkin kaikkien etu, että tulevaisuudessakin joku maksaa veroja ja pitää huolta meidän arvokkaasta vanhenemisestamme?

Kustannusten jakaminen kaikkien työnantajien kesken on oikein sekä sukupuolten välisen tasa-arvon että toimialojen välisen tasa-arvon näkökulmasta. Tämä asia on saatava seuraavaan hallitusohjelmaan, minkä kerron niin naistenpäivänä kuin tulevaisuudessakin tapaamilleni ihmisille, tasapuolisesti niin naisille kuin miehillekin.

Indeksiin sitominen ei yksin riitä

Opiskelijajärjestöt kampanjoivat tänään voimakkaasti opintotuen indeksiin sitomisen puolesta. Seuraan parhaillani itsekin Narinkkatorilla kampanjastarttia, vaikken olekaan aivan varma pelkästään tämän tavoitteen riittävyydestä.

Syy on yksinkertainen. Opintotuen sitominen indeksiin on poliittisesti melko helppoa. Paljon helpompaa kuin opintotuen uudistaminen kannustavampaan suuntaan. Uhkana on, että opintotuki sidotaan indeksiin sellaisenaan ilman, että tukijärjestelmään tuodaan lainkaan kannustavampia elementtejä.

Indeksiin sitominen myös sitoo pienen opintotukemme pysyvästi pieneksi. Sitomisen jälkeen voi olla hankalampaa pyytää opintorahaan normaalia suurempia korotuksia, kun vastaus voi helposti olla: “Miksi opintotukeen tulisi tehdä korotus, jos muutkin indeksiin sidotut tuet nousevat vain sen indeksin verran?”

En toki tyrmää tämänpäiväistä tavoitetta täysin. On ihan ok, jos nykyiset opiskeluajan opintorahat ja asumistuet (yhteensä noin 34 000 euroa per opiskelija) halutaan sitoa indeksiin,  kunhan tuon summan voi saada käyttöön lyhyemmässä ajassa kuin 70 kuukaudessa. Näin ahkerammille opiskelijoille voitaisiin taata mahdollisuus täysipäiväiseen opiskeluun, opintotuki olisi kannustava ja samalla vieläpä indeksissä.

Indeksiin sitominen on varsin hyvä tavoite, jos se tehdään opintotuen kehittämisen viimeisenä vaiheena, ikään kuin loppusilauksena. Tästä ajattelin keskustella Narinkkatorilla myös opiskelijajärjestöjen kanssa.