Suomessa ihmisiä kannustetaan puuttumaan lastensuojelua vaativiin tilanteisiin ilmoittamalla asiasta kunnan sosiaalityöntekijälle. Hyvä niin. Pohdin kuitenkin, kuinka tehokkaasti lapsia ja heidän vanhempiaan informoidaan siitä, mistä ja miten apua saa?

Päiväkodeissa tai kouluissa ei paljon neuvottu, miten tulisi toimia, jos itse kokee kotiolonsa puutteellisiksi. Tämä siitäkin huolimatta, että opettajat varmasti tietävät, että valitettavan monessa perheessä ei kaikki ole hyvin. En kuitenkaan halua syyllistää opettajia, vaan pikemminkin haluan nostaa esiin sen, että tässä asiassa avuntarvitsijat eivät välttämättä tiedä, mistä apua voisi pyytää ja miten sitä kannattaa etsiä. Tai lähtökohtaisestihan ei ole hyväksi, että ihmisen täytyy vaikeassa elämäntilanteessa aktiivisesti etsiä apua…pikemminkin avun täytyisi olla hänen ulottuvillaan ilman, että täytyy kääntää jokainen kivi ja kanto.

Kouluissa ja päiväkodeissa on jaettava lapsille ja heidän vanhemmilleen taskuunmahtuvaa tietopakettia, jossa on edes tärkeimmät puhelinnumerot, jonne voi soittaa, kun lähipiirissä ei ole kaikki hyvin. Lisäksi vanhemmille täytyy antaa mahdollisuus hakea apua ilman, että he tuntevat itsensä “huonoiksi ihmisiksi”.

Ongelmaperheiden vanhemmat ovat asiassa ymmärrettävästi passiivisia. Pelko leimautumisesta, lasten menettämisestä sekä sanktioista pyörii mielessä. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole nähdäkseni ainoita, jotka pelkäävät eroa lapsistaan. Useimmiten lapset eivät halua eroon vanhemmistaan, vaikka kotona olisikin kurjaa.

Asiat harvemmin ovat täysin mustavalkoisia, sama pätee lastensuojeluun. Huostaanotto ja puuttumattaoleminen eivät ole ainoita vaihtoehtoja. Vantaalla onkin panostettu avohuollon tukitoimiin, joissa perhettä tuetaan pitäen se yhdessä. Tällaisten toimintatapojen olemassaolo pitää vain olla mahdollisimman tehokkaasti lapsien ja vanhempien tiedossa ja saatavilla. Väitän, että jos lapsi tai vanhempi tietää, ettei perheenjäsenten erottaminen toisistaan ole ainoa ratkaisu, kynnys yhteydenottamiseen madaltuu. Näin saisimme enemmän apuatarvitsevia tuen piiriin.

Parhaiten perheitä tuetaan perheen sisällä, paikan päällä. Ei auta, että lapsi viedään perheen luota pois, “toipumaan” vaikeista asioista ja hän palaa takaisin perheensä luo erossaolon jälkeen. Ongelmia pitäisi päästä ratkomaan perheen sisällä, yhdessä kaikkien perheenjäsenten kanssa.

Puuttumalla perheiden ongelmiin, jaksamiseen ja tukemiseen jo varhaisessa vaiheessa uskon, että ehkäisemme monia muita muuten mahdollisesti esiintyviä ongelmia. Kynnys avun hakemiseen pitää olla matalalla, niin lapsella kuin vanhemmallakin. Tietoa avusta ja ohjeet sen hakemiseen on oltava löydettävissä muualtakin kuin internetistä.

Olin tänään paneelikeskustelussa Sotungin lukiossa ja paikalla oli monia eduskuntavaaleista tuttuja ehdokkaita. Viimeksi olin käymässä Sotungin lukiolla paneelissa EK-vaalien aikaan.

Ero silloisella ja tämänpäiväisellä oli merkittävä. Oppilaat olivat eduskuntavaaleissa paljon innostuneempia nuorista ehdokkaista ja osa aiheista aiheutti jopa kysymysmyrskyn. Toista se oli tänään. Ihmiset odottivat eniten sitä, että paneeli loppuu – ketään ei tuntunut kiinnostavan.

Syy on mielestäni aika selvä. Eduskuntavaalien teemat puhuttivat nuorta yleisöä enemmän kuin kuntavaalien teemat, joissa käsiteltiin kuitenkin heitä itseään ja heidän hyvinvointiaan. Useimmilla nuorilla on muodostettu jonkinlainen nato- ja ydinvoimakanta, mutta kun ryhdytään keskustelemaan nuorten terveyspalveluista, yleisö pohtii, että “mitä ihmettä niillä tarkoitetaan?!”.

Tässä vaiheessa on tietysti syytä katsoa peiliin ja pohtia, osasinko itse tuoda asiat mahdollisimman selkeästi ja nuoria puhuttelevasti esille. Toisaalta voi myös kysyä, olivatko paneelissa käsitellyt kysymykset mietitty tarpeeksi lähellä nuoria. Aika paljon keskustelussa painotettiin mm. Vantaan kaupungin taloutta…kuinka kiinnostava aihe lukioikäiselle!

Yritin paneelissa käyttää omat puheenvuoroni mm. vapaanurmiin, äänestysikärajan laskemiseen ja muihin nuoria puhutteleviin aiheisiin. Todellisuushan kuitenkin on, että kuuden ehdokkaan paneelissa kovinkaan monen ei tarvitse pitää edes puolen minuutin puheenvuoroa kaupungin taloudesta, kun toivo kuulijakunnan kiinnostuksen herättämisestä on jo mennyttä.

Nyt viimeistään kantapäänkautta oppineena aion itse painottaa nuorten keskuudessa nuoria puhuttelevia asioita ja kannustan muita ehdokkaita samaan. Toki muustakin pitää puhua, mutta jos haluamme saada nuoret kuuntelemaan, meidän täytyy ensin kyetä itse herättämään heidän mielenkiintonsa.

Miten se voikin välillä olla niin hankalaa, vaikka on itsekin nuori ja pitäisi tuntea kohdeyleisönsä?