Tuloerot nousevat ajoittain julkiseen keskusteluun ja vaikka avaus tulee usein vasemmalta, on se mielestäni silti tervetullut. Vaalikoneet muistavat myös kysyä aina asiasta ja tähän mennessä olen vastannut, että tuloerojen kasvu ei huolestuta minua.

Tuloerot eivät itsessään ole ongelma ei, ei missään nimessä – pikemminkin niiden suuruus saattaa aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Tästä syystä kasvun vakavuutta pohdittaessa pitää aina huomioida missä mennään tuloerojen suuruuksien suhteen.

Tuloeroja mitataan jakamalla väestö tulojen mukaan kymmeneen yhtä suureen osaan siten, että ensimmäiseen kymmenykseen tulee pienituloisin 10 prosenttia suomalaisista ja taas kymmenenteen suurituloisin kymmenys.

Vuonna 2007 (tuorein tilastotieto) pienituloisimmalla kymmenyksellä oli käytössään 3,6 prosenttia kaikista tuloista, kun suurituloisilla oli käytössään vastaavasti 24,7 prosenttia. Eli parhaiten tienaavalla kymmenyksellä oli vuonna 2007 n. 6,9 kertaa niin paljon tuloja kuin kaikista pienituloisimmilla. Tämä kuulostaa todella roimalta, mutta toistan – en ole vieläkään huolissani tilanteesta. Miksi?

Koska Isossa-Britanniassa samainen luku on noin 10, Yhdysvalloissa 17 ja osassa Etelä-Amerikkaa noin 40. Kuten alussa jo mainitsinkin suuruus on tässä nyt keskeistä. Tuloerot kääntyvät itseään vastaan heti, kun ne työnteon sijasta alkavat kannustaa laittomuuksiin. Pohjoismainen tasomme ei mielestäni anna vielä aihetta huoleen.

Voidaan kysyä, että onko oikein, että joku on rikas vain koska syntyi rikkaaseen perheeseen? Samalla täytyy kuitenkin kysyä, että olisivatko vanhemmat rehkineet varallisuuden eteen, ellei sitä voisi siirtää jälkikasvulleen?

Tuloerot ovat lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä ne kannustavat työntekoon ja yrittämiseen, mutta niitä ei siis kannata päästää kasvamaan liian suuriksi.