Viime päivinä on kohistu Suomen kuntakentästä ja siitä, kuinka monta kuntaa on tarpeeksi. Pääministeri Kiviniemi käski googlettaa, onko oppositiojohtaja Urpilainen sanonut kannattavansa kuntien määrän supistamista sataan. Ja Urpilainen vastasi, etteivät demarit ole koskaan näin linjanneet, vaikka hän itse onkin (ja tämä lausunto löytyy tosiaan sieltä Googlesta).
Hedelmätöntä juupas-eipäs –väittelyä on rasittavaa seurata. Tärkeämpää kuin keskustelu kuntien tarkasta määrästä, on keskustella siitä, onko nykyinen kuntarakenteemme kestämätön vai ei? Minun mielestäni se on.
Vuoden 2011 alussa kuntia on 336, joista kaupunkeja 108. Ongelma ei niinkään ole kuntien määrä, vaan se yksinkertainen tosiasia, että pieneksi silputussa kuntarakenteessa emme pysty tuottamaan tarpeeksi tehokkaasti niitä palveluja, joita asukkaat tarvitsevat.
Tulevaisuus ei kuntien osalta näytä helpolta. Väestön ikääntyminen kasvattaa palveluiden tarvetta samalla, kun heikko tuottavuuskehitys maalaa piruja jo ennestään tiukan kuntatalouden seinälle. Kuntien määrää pitäisi siis merkittävästi vähentää, jotta kuntarajat seuraisivat mahdollisimman hyvin luonnollisten työssäkäynti- palvelualueiden rajoja. Turhaan byrokratiaan ei pidä haaskata resursseja.
Pääkaupunkiseudun kaksi tärkeintä tulevaisuuden kysymystä on, minkälaiset kunnat mahdollistavat kustannustehokkaimman palveluntuotannon ja minkälainen alueen kehittäminen luo parhaat puitteet uusien yritysten syntymiselle?
Metropolista vetoapua koko Suomeen
Pääkaupunkiseudun kaupunkien yhdistämisestä on väitelty viime kuukausina ahkerasti ja Vantaa jäädytti jo omalta osaltaan kuntaliitosselvityksen. Minun näkemykseni tästä aiheesta lienee jo blogiani aiemmin lukeneille selvä. Kannatan kuntaliitoselvitystä ja uskon, että yhtenäinen metropoli toimisi vetoapuna koko Suomelle. Keinotekoiset kuntarajat eivät estä minua näkemästä metropolin mahdollisuuksia.
Keskustelu metropolista jää junnaamaan useimmiten uhkien maalailuun. Harvemmin pysähdytään aidosti keskustelemaan mahdollisuuksista ja visioimaan yhteistä tulevaisuutta. Nyt keskitymme budjettilukujen vertailun lomassa huutelemaan itsenäisen Vantaan, Helsingin, Espoon ja Kauniaisten perään. Mutta syntyykö uutta, jos ei uskalla ajatella laatikon ulkopuolelta?
Millaisia mahdollisuuksia metropoli meille toisi? Nopeasti summattuna tulee mieleen esimerkiksi yhtenäisemmät liikenneratkaisut, toimivampi palvelurakenne ja vähenevä byrokratia. Tärkein pidemmän aikavälin mahdollisuus lienee kuitenkin alueen kilpailukyvyn ja kansainvälisyyden kasvu, josta pääsisi hyötymään koko Suomi.
Muutos on aina pelottava asia ja sisältää aina riskejä. Kristallipalloa ei ole kenelläkään, ei edes kuntaliitoksen selvityksen tekijöillä. Meillä on kasa uhkia ja mahdollisuuksia, joiden pohjalta voi ryhtyä rakentamaan jotain tai vaihtoehtoisesti pysähtyä paikalleen.
Vantaalaisilta kuntapäättäjiltä loppui rohkeus kuntaliitoksen selvittämiseen jo alkumetreillä, vaikka kuntalaisista suuri osa on liitoksen kannalla. Tarvitsemme seuraavaan hallitusohjelmaan kirjauksen pääkaupunkiseudun optimaalisen kunta- ja palvelurakenteen selvittämisestä sekä ”tiekartan” siihen pääsemisestä. Tämän jälkeen pallo olisi kunnilla itsellään.




