Leppävaaran lukion rehtori ja filosofian tohtori, Ismo-Olav Kjäldman lyttää ajatukset peruskoulujen tasoryhmistä Hesarin viime sunnuntain debatissa. Kjäldman kritisoi tasoryhmiä ja sanoo ihmisten eristämisen oppimisen tason perusteella olevan moraalisesti arveluttavaa. Rehtori puhuu voimakkaasti yleistäen ja kaikkitietävästi tasa-arvolla näkemystään perustellen.

Tasapäistävä ja tehoton opetus on moraalisesti arveluttavaa. On sanottu, että oppilailla ei ole varaa tippua kärryiltä, ainakaan matematiikassa ja kielissä. Tämä on totta, yhden asian missaaminen saattaa näissä aineissa johtaa hankaluuksiin kokonaisissa aihealueissa. Yhtä totta on myös se, että oppilasryhmillä ei ole varaa osan oppilaista tippumiseen pois kärryiltä.

“Hukassa” oleva oppilas ei pysty tekemään tehtäviä, jos hän ei ole ymmärtänyt niiden ratkomiseen tarvittavia perusteita. Tämä syö motivaatiota ja johtaa helposti siihen, että ajatukset pyörivät jossain aivan muualla kuin pitäisi, mikä näkyy tunneilla levottomuutena, josta voi kärsiä koko luokka. Sen lisäksi, että koko luokan opiskelurauha kärsii, kaikkein suurimman vahingon kohtaa oppilas itse: hän tippuu kärryiltä, joihin ei välttämättä ilman ylisuuria ponnisteluja pääse enää mukaan.

Kenen mukaan nykypäivän opetus luokissa etenee? Usein sanotaan, että opetus menee “hitaimman mukaan”. Todellisuudessa asia tuskin on näin. Arkitodellisuudessa opetus menee “keskiverto-oppilaan” tahdissa, mikä aiheuttaa sen, että aiheen parissa kamppailevien sekä aineen paremmin hallitsevien oppiminen kärsii. Toiset voivat tippua jo opetuksen alkuvaiheilla ja toiset eivät pääse etenemään pidemmälle, vaikka sitä toivoisivat.

Onkin järkevää pohtia opettamisen eriyttämistä oppimisvalmiuksien mukaan: nopeasti oppivat opiskelevat keskenään ja ehtivät etenemään pidemmälle ja hitaammin oppivat taas pystyvät käyttämään enemmän aikaa vaikeisiin kohtiin, keskittymään heille hankaliin asioihin ja kehittymään omista lähtökohdistaan käsin. Tärkeää on huomata, ettei kummankaan ryhmän menestys ole toiselta pois – päinvastoin.

Kjäldman pitää oppilaiden siirtymistä ryhmien välillä näennäisenä, koska täyteen ryhmään on mahdotonta siirtyä. Mutta eikö siirtymistä voi tapahtua molempiin suuntiin ja eikö ylisuureksi kasvanutta ryhmää voi jakaa? Nopeammin oppivatkin tippuvat välillä kärryiltä ja hitaammin oppivat saavat kadonneen motivaation löydyttyä nopeammat kiinni. Oppilailla tulee olla mahdollisuus löytää oman oppimisen kannalta tärkeimmät väylät edetä omassa oppimisessaan: oppimisryhmistä toiseen etenemisen tulee olla mahdollista.

Ehkä tasa-arvoisuuteen pyrkivässä yhteiskunnassamme kyseessä on myös ongelma sanavalinnassa. Ihmisten jakaminen eri tasoille kuulostaa väärältä. Perustellaan, ettei lapsia saa jo pienestä pitäen jakaa “menestyjiin” ja “häviäjiin”. Ehkä olisikin tärkeää keskustella ennemminkin opetuksen eriyttämisestä: annetaan oppilaille (yhdessä vanhempien kanssa) mahdollisuus valita sellaisia opetusmenetelmiä ja -ryhmiä, joissa heillä on mahdollisuus kehittyä heille itselleen sopivalla tavalla.

Ihmiset oppivat hyvin eri tavoin: jokainen oppija ei ole samanlainen, joka voidaan sovittaa samanlaiseen muottiin. Tasoryhmät eivät jaa ihmisiä luuseri- ja hikkeryhmiin, koska ei ole olemassa hikkejä ja luusereita, on olemassa vain iso kasa yksilöllisiä oppijoita.

Koska suomalaisessakin koulujärjestelmässä pyritään ainakin juhlapuheiden tasolla yksilölliseen opetukseen, on syytä pohtia opetuksen eriyttämistä. Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti pienemmät luokkakoot: niissä opettajalla on paremmat mahdollisuudet ja resurssit huomioida yksittäisten oppilaiden eteneminen opetuksessa sekä tarjota oppilaille mahdollisuus edetä yksilöllisempään tahtiin.

Opetuksen kehittäminen on aihe, jonka täytyy pysyä pinnalla ja siitä olisi syytä käydä keskusteluja. Tärkeintä olisi yksittäisten asiantuntijoiden lisäksi kuulla opettajia ja oppilaita laajasti: miten he kokevat arkipäiväisen koulunkäynnin ja miten sitä voisi muuttaa paremmaksi?