Kirjoittamani Kokoomusnuorten keskustelunavaus teki juuri mitä sen pitikin. Se aloitti sen yhteiskunnallisen keskustelun, joka olisi pitänyt käydä ennen kuin mitään rahoitusmalleja alettiin pohtimaan.

Jos joku yritys huomaa, ettei sen tuote myy, niin hinnan lisäksi on syytä tarkastella myös tuotetta itsessään – pitäisikö Ylellä olla tässä erivapaus?

Yleä tarvitaan myös jatkossa, mutta ei nykyisessä laajuudessaan. Yksi tai kaksi kanavaa niin televisiossa kuin radiossakin riittäisi mainiosti. Jungner toitottaa, että Yleä tarvitaan näyttämään sellaista kulttuuriarvokasta ohjelmaa, joka ei markkinalähtöisesti kannata. Ovatko kenties HBO:lta ostetut draamat, Se on siinä! tai etelä-eurooppalaiset saippuaoopperat sellaisia?

Suutari pysyköön lestissään, kuten sanonta kuuluu. Ylen tulisi jättää mainosrahalla operoiville toimijoille ne markkinat, jotka ne hallitsevat parhaiten.

Kirjoitin torstaina blogiini keskustelua herättäneen kirjoituksen Yle:n toiminnan laajuudesta ja sisällöstä. Syntyneen keskustelun vuoksi syvennyn nyt aiheeseen hieman lisää ja perustelen näkemystäni enemmän.

Ylen toiminnan laajuus ja objektiivisuus ovat kaksi eri asiaa, joita kannattaa käsitellä omina aiheinaan, vaikka toki niissä yhtymäkohtia onkin.

Mitä toiminnan objektiivisuuteen tulee, Ylen tulisi ottaa neutraalimpi tai tasapuolisempi linja ajankohtaisohjelmiensa kanssa, jotta sen uskottavuus ei kärsisi puolueettomuuden puutteesta. En tarkoita, ettei journalismin pitäisi nostaa esille näkökulmia päivän polttaviin aiheisiin. Päinvastoin. Kysymys onkin siitä, miten ja millaiset näkökulmat tuodaan esiin ja millaisessa mediassa. Ylen pitää nostaa asioita keskusteluun, kuten muidenkin medioiden, mutta Ylellä on mielestäni velvollisuus tuoda tasapuolisesti eri näkökulmat esiin aiheiden tiimoilta tai ottaa asioihin kantaa molemmista tai kaikista vinkkeleistä.

Ei aina, mutta usein, kuten tuossa mainitsemassani A-studion lähetyksessä katsojan mielipiteet kääntyivät selkeästi jollekin puolelle. Tässäkään ei vielä ole mitään pahaa, jos mielipiteitä ei pyritä aina kääntämään vain yhteen suuntaan. Hyvä debatti on sitä, että molemmat näkökulmat pääsevät oikeuksiinsa ja keskustelun seuraaja tekee näiden perusteella omat päätelmänsä.

Katsoin tänä aamuna uusinnan eilisestä A-studiosta, joka oli hyvä esimerkki suomalaisesta keskinkertaisesta kantaaottavasta journalismista. Se ei ollut kriittistä journalismia, sillä se ei antanut muille näkemyksille suunvuoroa. Eikä sitä olisi mitenkään voinut pitää tutkivana journalisminakaan, koska melkein kaikki haastatellut “asiantuntijat”, olivat raakaa laitavasemmistoa vihreissä laseissaan. Ohjelman aiheet riensivät aina Fortumista uuteen yliopistolakiin.

Helsingin yliopiston professori Markku Kuisma loistaa “terävyydellään” todetessaan yritysjohtajista, että: “Nää on kuin narkkareita”. Hän myös vertaa johtajia apinalaumaan ja totetaa, että: “angloamerikkalainen kapitalistisen suuntauksen aika on ohi”. Hetken googlailun jälkeen ei ole kovinkaan epäselvää, mihin suuntaan Kuisman sydän tykyttää.

Yliopistolain tiimoilta ohjelmassa haastateltiin mm. Emilia Palosta, Oskari Rantalaa ja Aino Sallista. Emilia Palonen on Ydin – lehden päätoimittaja ja Oskari Rantala on jyväskyläläinen vasemmistopoliitikko. Aino Sallinen, joka toimii Jyväskylän yliopiston rehtorina, vaikuttaa neutraalimmalta tai ainakaan hänestä ei ole helposti puoluekytköksiä löydettävissä. Sallinen oli keskustelussa ainoa, joka suhtautui asiaan neutraalisti ja painotti teesinsä faktoihin. Jos kerran vastakkainasettelua haetaan, olisi kohteliasta ottaa molemmille puolille yhtä kaukana keskustasta olevia debatoijia. Vai edustaako stalinismi Yle:lle kultaista keskitietä?

Onko puolueellisuudella kuitenkaan väliä? Tässä asiassa on, koska ohjelma oli tuotettu siten, että katsojan sympatiat jäivät selkeästi tietylle puolelle. Eli ohjelman tarkoitus oli vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin. Julkisin varoin ylläpidetyn palvelun pitäisi kuitenkin olla tasapuolista kaikille.

Ottaen huomioon, että Yle on valtiollinen kanava, jonkinlainen puolueettomuus voisi olla edes tavoitteellista. Nykyisellä toiminnallaan Yle ajaa itsensä paitsioon. “Minähän en tällaisesta tarjonnasta maksa, koska en sellaista katso”, ajattelu alkaa yleistyä ja Yle:n loppu alkaa toivottavasti häämöttää.

Tällä hetkellä Ylen:n rooli on epäselvä ja tuntuukin, että sen tärkein tehtävä on tarjota jääkiekkomaajoukkueen pelit ilman mainoskatkoja sekä tarjota uutisia ja ajankohtaisohjelmia, joiden puolueettomuuteen ei näköjään voi luottaa.